Käännetään rautalangasta -podcast, 10. jakso: Uudelleenkääntäminen

Haastattelu: Toimittaja Juha Roiha

Puhujat: Professori emerita Liisa Tiittula ja suomentaja Juhani Lindholm

Tuotanto: SKTL:n viestintäasiantuntija Maarit Laitinen ​

​Käsikirjoitus: Sari Hokkanen, Tuija Kinnunen, Maarit Laitinen, Juhani Lindholm, Esa Penttilä, Juha Roiha, Kristiina Taivalkoski-Shilov, Liisa Tiittula ja Gun-Viol Vik

Litteroinnissa olevat käännösnäytteet on litteroitu kuullun perusteella.

Litterointi:

[tunnusmusiikkia]

Juha Roiha: Uudelleenkääntäminen on paljon keskusteltu juttu. Miksi hyvä teksti, josta on olemassa hyvä käännös, pitää kääntää uudelleen? Tietysti on olemassa myös toisia tekstejä, jotka eivät ole käännettyjä – joko ajankohdan perusteella tai muuten – niin hyvin kuin niiden ehkä pitäisi. Mutta kuka sen määrittelee, onko teksti hyvin käännetty, huonosti käännetty, pitääkö se kääntää uudestaan, ja sitten kun se käännetään, mitä sitten tapahtuu? Eihän kukaan huonompaa tee, vai onko kaikki sittenkin aika- ja mielipidesidonnaista?

Näistä asioista puhutaan tämänkertaisessa Käännetään rautalangasta -podcastissa. Minä olen Juha Roiha ja vierainani ovat keskustelemassa professori emerita Liisa Tiittula, tervetuloa.

Liisa Tiittula: Kiitos.

Juha Roiha: Ja suomentaja Juhani Lindholm, tervetuloa.

Juhani Lindholm: Kiitos.

Juha Roiha: Teillä on molemmilla pitkä historia käännösten tutkimuksessa ja kääntämisessä, ja aluksi pitää heti lähteä liikkeelle siitä uudelleenkääntämis-termistä, joka ei olekaan niin yksinkertainen kuin voisi kenties kuvitella. Liisa?

Liisa Tiittula: Lyhyesti sanottuna uudelleenkääntämisen voisi määritellä niin, että meillä on olemassa teksti, josta on käännös, ja siitä tehdään uusi käännös. Kääntäjän ei tarvitse olla tietoinen siitä, että on aikaisempi käännös olemassa, ja ajallinen väli näiden käännösten välillä voi olla hyvinkin lyhyt. Tämä siis lyhyesti sanottuna, mutta sitten on tietysti rajatapauksia, onko kyseessä käännös, vai kenties joku muu versio, niin niitä on lukuisia.

Juha Roiha: Mitä mieltä, Juhani, olet uudelleenkääntämisestä? Jotkuthan ovat uudelleenkääntämistä, jotkut sovittamista, jotkut puhuvat adaptaatiosta. Mistä siinä on aina kääntäjän kannalta kysymys?

Juhani Lindholm: No kääntäjän kannaltahan se on pohjimmiltaan hyvinkin yksinkertainen asia. Kääntäjä saa erilaisten prosessien kautta eteensä, ei välttämättä edes itse aiheuta sitä ja useimmiten ei, jonkin tekstin, joka joko on aikaisemmin käännetty tai ei ole aikaisemmin käännetty.

Tarkoitan tällä sitä, että se on osa sitä tavallista kääntäjän prosessia. Ei uudelleenkääntäminen oikeastaan ole sen kummempi asia kuin mikään muukaan kääntäminen. Kaikkein yksinkertaisimmillaan on juuri niin, että mitä sitä määrittelemään. Jos joku muu on kääntänyt tämän tekstin aikaisemmin, niin alright, sopii minulle. Ne paineet siihen tulevat muualta, ulkopuolelta, koska kaikkien mielestä on kamalan jännittävää, että joku teksti käännetään uudelleen. Varmaan kohta puhumme lisää siitä, miksi. Liisa?

Liisa Tiittula: Sanoisin näin tutkijan näkökulmasta, että tämä, koska on kyse uudelleenkäännöksistä, ei ole lainkaan yksinkertainen asia. Jos mennään vaikka tuonne kirjaston tietokantoihin ja ruvetaan etsimään sitä, mikä on uudelleenkäännös, niin törmätään monenlaisiin versioihin, sovituksiin ja tarkistettuihin laitoksiin, korjattuihin laitoksiin.

Voisi sanoa, että me liikumme janalla. Toisessa päässä on versio, joka ei ole lainkaan käännös, vaikkapa joku Grimmin satu, joka onkin tehty pohjanaan elokuvaversio, ja toisessa päässä on hyvinkin tarkka lähdetekstin käännös.

Juha Roiha: Eli kysymys on jonkinlaisesta tekijyydestä.

Liisa Tiittula: Kyllä, tietyllä tavalla joo.

Juha Roiha: Kuka sitten päättää sen, mikä teksti käännetään uudestaan? Meneekö se kylmästi niin, että siinä on kaupalliset syyt; kustantaja ottaa yhteyttä ja sanoo, että hei hei, tämä on ihan kauhea tämä edellinen, tai tällä olisi kaupallista potentiaalia. Tee sinä tämä.

Juhani Lindholm: Kyllä se varmasti on yksi hyvin suuri syy. Kun kerran tekijänoikeudet vanhenevat seitsemässäkymmenessä vuodessa, niin kun seitsemänkymmentä vuotta täyttyy, niin useimpien suurien klassikoiden kohdalla syntyy suoranainen kilpajuoksu, että kuka kerkeää ensimmäiseksi kääntää kautta käännättää tämän klassikon, kun siitä ei tarvitse enää maksaa tekijälle korvauksia. Tämä on tämä proosallinen puoli proosan kääntämisestä. Se on ainakin yksi.

Sitten toinen kysymys on tietenkin se, että otetaan tämmöinen vähän kauniimpi lähestymistapa ja todetaan useimmiten juuri kustantamoissa, että tämä teos ei enää oikein vastaa aikaansa, siis joko kielellisesti taikka jonkin muun laadullisen kriteerin vuoksi, ja sen takia olisi kiva saada uusi, koska on kiva pitää edelleen teos kuranttina ja siis toisin sanoen sitä voidaan myös myydä.

Liisa Tiittula: Jos jatkan näistä syistä, niin niitä todella on lukuisia. Usein sanotaan, että teos on vanhentunut ja siitä tarvitaan uudelleenkäännös, mutta ei se ole ihan näin yksinkertainen asia. Jos yritän esittää jonkinlaista lyhyttä luetteloa [syistä] tässä, niin voisi sanoa, että ensinnäkin normien muuttuminen on yksi. Ne voivat olla kielellisiä normeja, jos ajatellaan milloin suomen kirjakieltä, niin ne käännökset, jotka on tehty silloin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa ovat kielellisesti vanhentuneita, toisin kuin vaikka 1960-luvulla tehdyt käännökset.

Kulttuuriset normit, kirjallisuuden normit, esimerkiksi se, voidaanko kirjallisuudessa kirjoittaa puhekieltä, on muuttunut. Sosiaaliset normit: Grimmin sadut ovat hyvä esimerkki. Oliko se nyt 70–80-luvulla, kun Grimmin sadut olivat liian julmia ja sen takia niitä alkuperäisiä ei voitu käyttää.

Kohdemaan yhteiskunnallisten ja sosiaalisten normien muutokset: jokainen teos heijastaa jollain tavalla aikaansa ja on siihen sidoksissa.

No sitten on toisenlaisia syitä. Teoksesta on olemassa jollakin tavalla vajaa laitos, esimerkiksi tekstiä puuttuu, sitä on voitu sensuroida tai jostain muusta syystä siitä voi puuttua vaikka kuinkakin paljon. Günter Grassin Koiranvuosia esimerkiksi on hyvä esimerkki tästä. Sen ensimmäisestä versiosta puuttui jostain syystä sivuja ja niin edelleen.

Puhekieli puuttuu kokonaan, kulttuuriset viittaukset puuttuvat, aikanaan lähdekulttuuri ei ollut tuttu eikä osattu kääntää niin suoraan kulttuurisia viittauksia. Käännöksessä on käännösvirheitä. Kieli on vanhentunut – aikaisemmin puhuin tästä suomen kirjakielen kehityksestä.

Sitten ensikäännös on voitu tehdä välikielen kautta. Sitä ei ole siis käännetty alkukielestä suoraan.

Käännöksen tarkoitus on eri kuin uudelleenkäännöksen. Käännös tehdään johonkin tarkoitukseen. Se voidaan tehdä uudelle kohderyhmälle, se voidaan tehdä eri ikäisille lukijoille. Seitsemästä veljeksestä on 8–10 saksannosta, jotka on kaikki tehty vähän eri tarkoitukseen ja erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa.

Sitten nykyään: teoksesta tehdään äänikirja eikä se aikaisempi versio ole soveltunut kuunneltavaksi tai luettavaksi tai siinä voi olla tekijänoikeuskysymyksiä.

Teoksesta on ilmestynyt alkukielellä uusi laitos. Näitä tapauksia on useita.

Sitten voi olla tämmöinen ulkoinen kirjailijaan tai teokseen liittyvä tapahtuma, esimerkiksi kirjailijan syntymästä tai kuolemasta on pyöreitä vuosia, teoksesta on tehty elokuva, joka on menestynyt ja halutaan sen vuoksi siitä uusi suomennos.

Jussi mainitsi jo tämän, että tekijänoikeudet ovat päättyneet. Se voi olla yksi syy.

Sitten voi olla ihan taloudelliset syyt. Kannattaa tehdä. On kysyntää. Tämä ehkä tulee Suomessa vähemmän kysymykseen, mutta vaikkapa jossain Kiinassa, jossa voi olla yhdestä teoksesta voi olla jopa satoja tai pari sataakin käännöstä. Taloudelliset tekijät voivat olla [syy].

Yksi uusi esimerkki on Clarice Lispectorin Tähden hetki. Teos halusi julkaista Tähden hetkestä kirjailijan satavuotissyntymäpäivän kunniaksi uuden laitoksen. Sen ensimmäisen version oli suomentanut Tarja Härkönen 1996. Hänen piti tarkistaa tätä vanhaa laitosta, mutta hän halusikin sitten tehdä uuden käännöksen, joka ilmestyi 2020. Tässä teoksessa on suomentajan jälkisanat, josta voi lukea käännöksen syntyhistoriasta. [Se on] erittäin mielenkiintoinen. Suosittelen.

Juha Roinila: Aikamoinen viidakko tuossa. Miten, Juhani, suhtaudut tuohon viidakkoon ja sen läpi tunkemiseen?

Juhani Lindholm: No joo, otan tässä yhden käytännön esimerkin – kun edustan tässä käytännön tekijää – teoksesta, joka on niinkin tuore kuin 1980-luvulta. Nyt tullaan vähän siihen kysymykseen, mitä on uudelleenkääntäminen, tai edes kääntäminen.

Puhun nyt Ulla-Leena Lundbergin teoksista Kuninkaan Anna ja Kökarin Anna, joka käännettiin siis jo tuoreeltaan 1980-luvulla ja minä tein 2015 niistä kustantajan pyynnöstä yhteislaitoksen, jonka tekijätietoihin merkittiin minut niin, että minä olen uudistanut suomennoksen. Tämä johtui pääosin siitä, että siinä Kökarin murre, ruotsin kieli, oli siinä aikaisemmassa käännöksessä puhdasta Tampereen murretta. Se koettiin niin omituiseksi jo 2000-luvulla, että sitä haluttiin muuttaa.

Tein siihen toki muitakin muutoksia, mutta se ei ole puhtaasti uudelleenkäännös, vaan se on vähän niin kuin, miten nyt sanoisin, rakennuskielellä rakennuksen saneerausta.

Juha Roiha: Renoveerausta.

Juhani Lindholm: Renoveerausta joo. Eli tämä murteen muuttaminen. On nimittäin aina niin käännöksissä, että jos tehdään selvästi suomalaista paikallismurretta kirjassa, joka tapahtuu ties missä, jossakin, mikä ei ole lähelläkään sitä paikallismurretta, niin siihen tulee hyvin helposti koominen sävy, mikä ei ole tarkoitettu.

Juha Roiha: Tämä tulee hyvin esille, jos otetaan yksi konkreettinen esimerkki. Teos nimeltä Huckleberry Finn, siitä on tehty aika monta käännöstä ja kun niitä lähtee penkomaan, niin oli vissiin Tyko Hagmanin ensimmäinen käännös vuonna 1904, eikö niin?

Liisa Tiittula: Kyllä, 1904 ilmestyi ensimmäinen käännös, ja kun puhuttiin tästä kääntämisestä murteelle, niin Hagman käänsi tämän mustan Jimin puheen hämäläismurteille, mikä on aika mielenkiintoinen, jos sitten vertaa näihin myöhempiin käännöksiin, hyvin erilainen ratkaisu, kun sitten taas seuraavassa suomennoksessa, Yrjö Kivimiehen suomennos vuodelta 1927.

Juha Roiha: Voisin lukea pienen pätkän tuosta Hagmanin käännöksestä, joka on siis vuodelta 1904. Tämä menee siis suurin piirtein näin: ”No nii, se oli täl viisii. Vanhaa pröökynä, ei vaan pröökynä Watson, hän toru minua ja jankutti ja nalkutti niin pirusti aamusta iltaan, mutt’ ei siitä mittään. Hän sanoi yht’ kaikki aina, että ei hän möis minua etelään päin, sinne Oolenssiin.”

Siinä oli tämmöistä Hämeen murretta, jos yhtään osasin sitä imitoida, ja seuraavaksi sitten Kivimiehen käännös vuodelta 1927, jossa sama lause menee näin: ”Juu, näin se olla koko juttu, vanha neitti, neitti Watson, hän haukku minua aina vaan ja hän oleh kova minule ja aina hän sano, ett’ hän myy minu Orleanssiin.”

Tässä on vähän tehty vajavaiseksi tämän mustan Jimin puhetaito.

Liisa Tiittula: Siinä on tämmöisiä tyypillisiä kielen oppijan puheenpiirteitä, tai sellaisia, joita kuvitellaan, että kielenoppijalle ovat vaikeita. Semmoiset kuin esimerkiksi verbitaivutus ”näin se olla koko juttu”, esimerkiksi tämän tyyppisiä.

Jos me nyt vertaamme tätä Hagmanin ratkaisua Kivimiehen ratkaisuun, niin Hagman laittaa Jimin puhumaan omaa äidinkieltään, nyt tässä tapauksessa murretta, kun taas Kivimies tekee Jimistä kielipuolen, joka on aivan toisenlainen henkilö.

Juha Roiha: Ja siinä on vähn sellainen alistava…

Liisa Tiittula: Kyllä. Nimenomaan.

Juha Roiha: …alistava sävy.

Ja sitten kun mennään seuraavaan käännökseen, vuoteen 1936, niin sitten tiputaan jo kirjakieleen, samoin kuin vuodelta 1945 oleva Laipion käännös.

Nämä lauseet menivät näin [vuoden 1936 käännöksessä]: ”Niin, näin se oli koko juttu. Vanha neiti, neiti Watson, hän haukkui Jimiä aina vaan ja hän oli kova Jimille ja aina hän sanoi, että myy Jimin Orleansiin.”

Liisa Tiittula: Tästä sanoisin, että tässä on myös sellainen mielenkiintoinen ratkaisu, että Jim puhuu itsestään etunimellä ihan niin kuin lapset. Hänestä on tehty tällainen lapsenomainen henkilö.

Juha Roiha: Sitten tämä Laipion käännös vuodelta 1945: ”Juu, se olla sillä tapa, että vanha neiti Watson, neiti Watson, minä sano, tahto myydä minu etelään.”

Liisa Tiittula: Tästä Laipion käännöksestä sanottakoon vielä, että se on lyhennetty laitos.

Juha Roiha: Siitä puuttui tuostakin jo jonkin verran.

Sitten kun mennään lähemmäksi nykyaikaa, tullaan Jarkko Laineen käännökseen, joka ilmestyessään vuonna 1972 sai osakseen aika paljon huomiota siitä, että musta Jim puhui siinä Turun murretta. Juhani.

Juhani Lindholm: ”Juu, tämmöttis siin sit kävi, vanha fröökynä, Watsonin fröökynä, hän oli koko aja nalkuttamas mul ja kohtelemas mua kauhia huonost, mut ain hän silti sano ettei myisis mua Orleanssi.”

Juha Roiha: Joo, kyllä tuo Turun murre tuohon tietysti sopii, ja tässä on se mielenkiintoinen asia, että siinä palataan tavallaan käännöshistorian alkuun. Tässäkin käännöksessä käytetään murretta. Hämeen murre oli siinä aluksi, nyt on Turun murre.

Liisa Tiittula: Oli aika tavallista näissä vanhoissa suomennoksissa ylipäätään, että jos niissä käytettiin jotain muuta kuin kirjakieltä ja siellä oli puhekieltä, niin valittiin sitten murre sinne. Kun sitten taas nykyään me näemme kirjoissa, että puhekielen korvaa hyvin usein Helsingin slangi tai Helsingin puhekieli.

Juha Roiha: Tuorein käännös tästä on sitten Juhani, sinun käännöksesi. Painoivatko nämä edelliset vaa’assa ja miten paljon, esimerkiksi Jarkko Laineen tuo turunkielinen käännös painoi, jos se painoi?

Juhani Lindholm: Eivät ne mitään painaneet, koska en lukenut niitä. Minun yleinen periaatteeni on se, että en rupea kääntämään toisten käännösten päälle enkä myöskään lue niitä ennen kuin rupean omia käännöksiäni, uusia käännöksiäni tekemään – oikeastaan sen vuoksi melkein, että en halua saada niistä vaikutteita tarpeettomasti, mutta haluan tehdä omaa käännöstäni, joka on sitten ikään kuin käännöksenä minun näköiseni.

Juha Roiha: Kerro nyt se oma käännöksesi tuosta kyseisestä lauseesta.

Juhani Lindholm: Se on seuraavanlainen: ”No, se meni niin, että vanha neiti, Watson siis, meinaan, oli aina nälvimässä ja kaikella tapaa kohteli mua huonosti, mutta sanoi sentään, ettei möisi mua Orleansiin.”

Juha Roiha: Miten me, Liisa, suhtaudutaan tähän käännökseen?

Liisa Tiittula: Tämä on minun mielestäni hyvin kiinnostava siinä mielessä, että Jimhän puhuu tällaista Pohjois-Amerikan mustien käyttämää puhekieltä, jota vastaavaa meillä ei ole. Meillä ei ole myöskään käsitystä siitä, minkälainen kielimuoto se on ja miten se eroaa esimerkiksi tässä Huckleberry Finnin ja näiden muiden henkilöiden kielestä, joka on myös tärkeä asia. Samalla tavalla Tom Sawyerissa ero Tomin ja Jimin kielimuotojen välillä, siitä miten nämä kaikki henkilöt puhuu, syntyy meille tietynlainen käsitys näistä henkilöistä: onko henkilö esimerkiksi alempiarvoinen tai tasavertainen, tai onko hän radikaali tai ties mitä, miten me suhtaudumme häneen.

Minun mielestäni tämä uusin käännös asettaa Jimin sellaiseen kontekstiin, joka on meille, nykylukijalle, ymmärrettävä.

Juha Roiha: Juhani?

Juha Lindholm: Joo, täytyy ehkä sanoa, että osittain minulla oli tässä myös vähän poliittinen tarkoitusperä siinä mielessä, että tämä Huckleberry Finn ja Jim olivat parhaat kaverit keskenään, he olivat oikeasti hyviä ystäviä, ja he olivat peräisin samasta miljööstä ja kulttuurista. He olivat molemmat päähän potkittuja ja sorrettuja, ja he olivat molemmat pakomatkalla, ja he puhuivat toisilleen vertaisina.

Minä pyrin korostamaan tätä myös heidän puhetavassaan, että he ovat hyvää pataa ja samaa maata, vaikka ovat kuitenkin sen suuren yhteiskunnallisen vedenjakajan kahdella eri puolella, eli tämän rodullisen vedenjakajan.

Juha Roiha: Tuosta tulee todella sellainen vaikutelma, että kundit puhuvat keskenään. Pojat puhuvat toisilleen eikä siinä ole sitä alistavaa katsetta, mikä on monessa tämmöisessä. Mutta se on myös ajallinen ja kulttuurillinen juttu, niin kuin monissa käännöksissä on, niin kuin, Liisa, kerroit alussa, että se oli yksi semmoinen syy, miksi tämä kannatti tehdä uudestaan vielä Jarkko Laineen käännöksen jälkeen, että saatiin tämäkin puoli niin hyvin esille kuin mitä olet sen tuossa saanut.

Sanoit, että et itse katso niitä [aikaisempia käännöksiä], koska et halua, että ne vaikuttavat. Tiedätkö kollegoistasi, miten yleistä tämä on, vai onko se kuitenkin semmoista, että siinä on jonkinlainen paine niskassa varsinkin, jos se käännös on tunnettu, arvostettu ja tiedät, että tästä tulee sanomista kumminkin, kun sitä mennään sorkkimaan?

Juhani Lindholm: No ei näitä uudelleenkäännöksiä Suomen kokoisessa kulttuurissa niin valtavasti ole, että niiden ympärille olisi muodostunut mitään suoranaista kulttuuria, että miten tavataan tehdä. Niitä tulee silloin tällöin. En ole koskaan osallistunut muistaakseni paneeliin, jossa kääntäjät vertailisivat keskenään omia lähestymistapojaan ja teoretisoisivat niillä suuremmin.

Juha Roiha: Tässä on varmasti siis uskonnollisia syitä, ja ideologisia syitä voi olla niin kuin tiettyihin käännöksiin. Ajattelen nyt esimerkiksi Raamatun käännöksestä noussutta kohua tietyissä piireissä, jotka eivät ehkä vieläkään hyväksy sitä.

Juhani Lindholm: Niin, haluaisin sanoa tähän sellaisen kysymyksen, kun äsken puhuttiin juuri näistä murteiden kääntämisistä ja se on noussut, ylimalkaan kaikenlainen murrekirjoittaminen, myöskin murteille kääntämien Aku Ankkoja myöten hyvin suureksi ilmiöksi, niin eipä tietääkseni Raamattua ole käännetty murteiksi.

Juha Roiha: En ole kuullut ainakaan.

Liisa Tiittula: Tähän liittyy – me menemme nyt ehkä vähän sivuun uudelleenkääntämisestä – mutta murteella kirjoittamista on pidetty pitkään jollakin tavalla huvittavana, kunnes sitten meille on tullut näitä nykykirjailijoita, niin kuin Heli Laaksonen, joka kirjoittaa omalla murteellaan, omalla äidinkielellään. Tämä voi olla yksi syy siihen, että Raamattua ei ole murteelle kirjoitettu.

Juha Roiha: Miten paljon sitten jotakin teosta on käännetty suomeksi? Mikä on semmoinen teos, jota on kaikkein eniten käännetty, josta on eniten versioita siitä alkuperäistekstistä? Voidaanko sitä tutkia tai katsoa, mikä se voisi olla? Onko sinulla, Liisa, statistiikkaa tältä alalta?

Liisa Tiittula: On tosi vaikea sanoa, mitkä teokset ovat niitä, joita… tai mikä on eniten käännetty teos. Tässä tulee vastaan sellainen ongelma, että näitä on hyvin vaikea tutkia, koska meillä ei ole mitään tilastoja siitä, kuinka paljon jotakin teosta on käännetty, kuinka paljon sitä on suomennettu, ja sitten jo aikaisemmin puhuttiin siitä, miten vaikea on määritellä sitä, mikä on uudelleenkäännös.

Esimerkiksi kirjastojen tietokannoista on aivan mahdoton päätellä, että onko joku uudelleenkäännös vai onko se tarkistettu laitos, onko se mahdollisesti jonkunnäköinen adaptaatio. Pitäisi tehdä tekstivertailu ennen kuin voidaan sanoa, että kyseessä on uudelleenkäännös.

Mutta jos yleisesti puhutaan siitä, kuinka paljon Suomessa on käännetty, niin Suomi on aika pieni maa. Meillä on aika pienet kirjamarkkinat eikä käännöksiä samasta teoksesta ilmesty siinä määrin kuin jossain muualla, esimerkiksi Kiinassa. Luin juuri, että esimerkiksi Notre Damen kellonsoittajasta [Pariisin Notre-Dame] tai Ylpeydestä ja ennakkoluulosta on ilmestynyt peräti tällä vuosituhannella kymmeniä eri käännöksiä. Notre Damen kellonsoittajasta on jotain 166 käännöstä kaiken kaikkiaan, Ylpeydestä ja ennakkoluulosta lähes kolmesataa. Me tietenkin puhumme aivan toisenlaisista luvuista Suomessa.

Suomessa nämä teokset, joita on käännetty paljon, ovat tyypillisesti sellaisia, joista on erilaisia versioita. Esimerkiksi versioita nuorille, lapsille. Niin kuin Robinson Crusoe on hyvä esimerkki. Alkuteos on hyvinkin paksu. Jussi osaa sanoa, kuinka paljon siinä on sivuja. Mutta siitä on sanottu, että erilaisia versioita on reilusti yli kolmekymmentä, mutta niistä osa voi olla hyvinkin lyhyitä. Varsinaisia käännöksiä on kai viisi, joista yksi on Jussin käännös.

Tuhannen ja yhden yön tarinoista lienee kolmetoista versiota, mutta tässä taas on se ongelma, ettei tiedetä, mikä se alkuteos tai lähdeteos on.

Tavallista on… Aikaisemmin puhuimme siitä, että Huckleberry Finnistä on kuusi suomennosta ja se on kyllä paljon.

Viisi suomennosta yhdestä teoksesta on aika paljon. Niitä meillä on Liisan seikkailut ihmemaassa, siitä on viisi, joista yksi on selkokielinen. Siinä teoksessa lukee, että suomentanut ja selkomukauttanut Tuomas Kilpi. Hamletista viisi, Vänrikki Stoolin tarinoista samaten. Rikos ja rangaistus, Sota ja rauha, Humiseva harju ovat näitä.

Tavallisinta on kuitenkin se, että jos on uudelleenkäännös, on siis teos, joka on käännetty useampaan kertaan, niitä kertoja on kaksi, tai kolme, maksimaalisesti.

Juha Roiha: Siltä se kuulostaa ja tämä tuntuu myös varmasti kaikista lukijoista tutulta, ja kääntäjistä tutulta, että kaksi, korkeintaan kolme on se juttu.

Mitä mieltä olette siitä, että Bermanin uudelleenkääntämishypoteesi kertoo meille, että uudet käännökset olisivat lähempänä alkutekstiä kuin ne aiemmat käännökset? Ymmärrättekö te, mihin tällainen hypoteesi voi pohjautua? Tässä ei puhuta paremmuudesta, puhutaan siitä, että se on lähempänä.

Liisa Tiittula: Siis tämä ajatus on esitetty kyllä jo ennen Bermania, Goethekin on sen jo aikanaan esittänyt. Se perustuu siihen, että kun teos kerran on tuotu kohdekulttuuriin ja tehty tutuksi kohdekulttuurin jäsenille, se seuraava versio voi olla tarkempi. Ja useinhan ne ensimmäiset versiot ovat olleet – siis suomeen käännetyistä – ovat olleet tämmöisiä lyhennettyjä versioita, ja sitten on tarvittu se täydellisempi.

Jos ajattelen tätä päivää ja sellaisia käännöksiä, jotka ovat peräisin vaikkapa kuusikymmenluvulta, niin onhan kääntäjällä tänä päivänä aivan toisenlaiset tiedonlähteet käytettävissä, kuin on ollut kuusikymmenluvulla.

Kolmas asia on se, että jos tällä hetkellä käännetään jostakin aika kaukaisestakin kulttuurista, niin ne ovat meille tunnetumpia, kuin ne ovat olleet vaikka sata vuotta sitten.

Juha Roiha: Juhani?

Juhani Lindholm: Joo, lisäksi voi olla niin, että itse suhtautuminen kääntämiseen on muuttunut paljonkin, sanotaan nyt vaikka sadassa vuodessa. Aikaisemmin on saatettu ajatella, että tämäpä olisi kiva saada nyt suomeksi, kuka ryhtyisi siihen. ”Minä ryhdyn”, sanoo joku, ja sitten se tehdään problematisoimatta sitä, miten kääntäminen toteutetaan ja miten suhtaudutaan alkutekstiin. Se tulee ikään kuin luonnonmenetelmällä enemmän, kun nykyisin kääntämisestä on muodostunut – kääntämisen tutkimisesta esimerkiksi – on muodostunut oman tieteenalansa, käännöstiede, joka on Liisan spesialiteetti, tietenkin. Monet kääntäjät ovat käyneet lävitse sen koulun. He ovat jatkuvasti problematisoineet kääntämisen kysymyksiä, ja näin ollen he tämän kautta tulevat automaattisesti päässeeksi lähemmäs alkutekstiä.

Juha Roiha: Tähän loppuun vielä: onko uusi käännös aina parempi? Ei kai sitä huonompaa ruveta tekemään?

Liisa Tiittula: Aikaisemmin oli puhetta siitä, että käännökset tehdään erilaisiin tarkoituksiin. Käännös pitää arvioida sen tarkoituksen kautta, mihin se on tehty.

Kyllä minä ajattelisin näin, että uudelleenkäännös, vaikka kääntäjä ei katsoisi edellisiä käännöksiä, niin tavallaanhan uusi käännös on aina siinä käännösten jatkumossa ja se seurustelee niitten aikaisempien käännösten kanssa. Eli jos aikaisempi käännös on esimerkiksi erinomainen, niin miksi sitten tehdä uusi käännös. Eli jollakin tavalla halutaan parempi tai erilainen.

Juhani Lindholm: Niin, ja uusi käännös tietysti seurustelee myös oman aikansa kanssa.

Liisa Tiittula: Nimenomaan.

Juhani Lindholm: Ajan kielimuotojen ja kiinnostuksenkohteiden kanssa.

Liisa Tiittula: Tästä voisi ottaa esimerkkinä vielä Sieppari Ruispellossa, josta on paljon keskusteltu, ja Saarikoskenhan sanotaan tuoneen slangin niin sanottuun korkeakirjallisuuteen käännösten kautta. Se tilanne, jossa Saarikoski on ollut silloin, kuin Sieppari ensimmäistä kertaa ilmestyi vuonna 1961 on toki aivan erilainen, kuin mitä se on ollut sitten 2000-luvulla, kun uusi suomennos on ilmestynyt. Näitä on sillä tavalla myös vaikea verrata toisiinsa.

Juha Roiha: Eli uudelleenkäännöksiä tarvitaan ja niitä tehdään sen mukaan, mikä se tarve milloinkin on. Tarve voi olla kulttuurisidonnainen, se voi olla aikasidonnainen ja se voi olla laatusidonnainen, mutta kaikki yhdessä, kaikki paremmin, ja parempi on aina se lähtökohta, missä käännökset on otettu esille ja niitä käännöksiä on ruvettu uudestaan tekemään.

Professori emerita Liisa Tiittula, kiitos.

Liisa Tiittula: Kiitos.

Juha Roiha: Ja suomentaja Juhani Lindholm, kiitoksia.

Juhani Lindholm: Kiitos.

Juha Roiha: Tämä oli Käännetään rautalangasta -podcastin jakso, jossa puhuttiin uudelleenkääntämisestä. Kiitos, kun olitte mukana.