Käännetään rautalangasta -podcast, 11. jakso: Käännöspolitiikka ja demokratia

Haastattelu: Toimittaja Juha Roiha

Puhujat: Apulaisprofessori Simo Määttä Helsingin yliopistosta ja yliopistonlehtori Tuija Kinnunen Tampereen yliopistosta

Tuotanto: SKTL:n viestintäasiantuntija Maarit Laitinen ​

​Käsikirjoitus: Sari Hokkanen, Tuija Kinnunen, Maarit Laitinen, Simo Määttä, Esa Penttilä, Juha Roiha, Kristiina Taivalkoski-Shilov ja Gun-Viol Vik

[Kesto 32 min 48 s]

Jaksossa keskustellaan käännöspolitiikasta ja sen vaikutuksesta demokratiaan.

Litterointi:

[tunnusmusiikkia]

Juha Roiha: Mitä ovat monikielinen viestintä ja käännöspolitiikka? Miten maahanmuuttajat saadaan osallisiksi siihen ja miten demokratia suhteutuu tähän kaikkeen? Tämänkertaisessa Käännetään rautalangasta -podcastissa puhutaan käännöspolitiikasta ja demokratiasta, miten tieto ja aktiivisuus ja samojen mahdollisuuksien tarjoaminen liittyvät toisiinsa.

Minä olen Juha Roiha ja kanssani ovat keskustelemassa yliopistonlehtori Tuija Kinnunen Tampereen yliopistosta ja apulaisprofessori Simo Määttä Helsingin yliopistosta. Tervetuloa.

Tuija Kinnunen: Kiitoksia.

Simo Määttä: Kiitoksia.

Juha Roiha: Lähdetään liikkeelle kielistä. Mitä kieliä maahanmuuttajien kanssa tulkataan eniten ja miten paljon näissä on ollut vaihtelua, Simo?

Simo Määttä: Jos aloitetaan tulkkauskielestä, siis asioimis- ja oikeustulkkauksen tärkeimmistä kielistä, niin esimerkiksi viiden vuoden aikaisissa tilastoissa yksi suurimmista yrityksistä raportoi, että tärkeimmät kielet ovat arabia, somali, venäjä, sorani, joka on siis yksi kurdin kielen murre, sekä dari. Tässä järjestyksessä. 

Tässä on tapahtunut aikamoinen muutos vuoden 2015 jälkeen. Ennen sitä venäjä ja somali olivat tärkeimmät kielet, mutta myöhemmin näitä arabian puhujia on tullut hyvin paljon.

Mielenkiintoista tässä on tietysti se, että eniten tulkattavien kielten luettelo ei täysin vastaa puhutuimpien vieraitten kielten luetteloa. Eli jos katsotaan, mitkä ovat Suomessa yleisimmät ei-kotimaiset äidinkielet, niin venäjä on ylivoimainen ykkönen ja viro on hyvin suuri. Viroa ei näy tärkeimpien tulkattavien kielten luetteloissa.

Tuija varmaa jatkaa kääntämisen osalta.

Tuija Kinnunen: Kääntämisen osalta voidaan ajatella, mitä aivan viime aikoina on käännetty pääkaupunkiseudulla ja isommissa organisaatioissa koronaviestinnän osalta. Luetteloa voidaan täydentää somalin kielellä. En muista, sanoitko somalin kielen, mutta se on tietysti tärkeä.

Simo Määttä: Joo, kyllä mainitsin.

Tuija Kinnunen: Arabian kieli on tietysti mukana, ja venäjä, viro ja englanti. Englanniksi käännettään todella paljon, koska se katsotaan tällaiseksi yleisesti ymmärrettäväksi kieleksi, lingua francaksi.

Mutta kieliä on vielä huomattavasti paljon enemmän. Organisaatiot saattavat kääntää 10–20 kielelle. Suomesta tarvitaan paljon käännöksiä.

Juha Roiha: Tilanteet muuttuvat melko nopeasti. Sodat vaikuttavat. Arabian kielen yleisyys varmasti johtuu Sudanin kriisistä. Sieltä päin tuli pakolaisia. Nyt on Ukrainaan sota ja Ukrainasta tuli tänne maahanmuuttajia, mutta siinä taidetaan jonkin verran pärjätä venäjällä. Pystyykö tulkkien koulutus seuraamaan tätä tahtia? Muutokset ovat kuitenkin jopa ei-ennustettavia.

Simo Määttä: Arabiasta vielä sen verran, että suuri osa arabian puhujista tuli Irakista…

Juha Roiha: Joo.

Simo Määttä: …ja sieltä lähellä olevaista maista.

Ukrainan osalta Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto on yrittänyt rekrytoida ukrainan tulkkeja. Kentällä on kuitenkin paljon ihmisiä, jotka osaavat ukrainaa, mutta eivät ole ennen toimineet tulkkeina, tai venäjän taitoisia venäjän tulkkeja, joilla kuitenkin on ukraina sen verran vahva, että ovat onnistuneet sen melko nopeasti omaksumaan. Mutta monet ukrainasta tulevathan ovat venäjänkielisiä ja venäjää käytetään tulkkauksessa aika paljon heidän kanssaan.

Muuten sanoisin, että koulutus ei kovin nopeasti pysty reagoimaan, jos puhutaan ihan oppilaitoksista. Toki tulkkeja välittävät yritykset järjestävät omia koulutuksiaan ja siellä varmasti voidaan toimia hyvinkin nopeasti, mutta oppilaitosten tasolla se ei tapahdu näin nopeasti. Niillä on tietysti omat rakenteensa ja toimintamallinsa ja usein prosessit ovat aika hitaita.

Juha Roija: Tuija?

Tuija Kinnunen: Tuosta vois nyt ainakin mainita tämän ukrainan kielen tilanteen. Helsingin yliopistossa perustettiin vuonna 2008 opintokokonaisuus, joka liittyi nimenomaan Ukrainaan ja siinä oli myös kielen osaamiseen liittyviä osia. Se ajettiin jossain vaiheessa alas ja nyt on eläkkeelle jäänyt opettaja palannut jatkamaan ukrainan kielen opettamista. Näin tendenssit voivat todella muuttua aika nopeasti ja kouluttajat eivät aina pysty järjestämään palkkarahoja taikka sitä tarvittavaa osaamista, mitä yhteiskunta haluaa.

Juha Roiha: Olisiko meillä tarvetta nopeampaan reagointiin, Simo? Olitko muuten sanomassa jotakin muuta?

Simo Määttä: Niin, olin tuosta ukrainan kielestä vielä sanomassa, että tuo minkä Tuija mainitsi, oli tosiaan kielen oppimisen kokonaisuus. Sitten, jos katsotaan kääntäjä- ja tulkkikoulutusta, se…

Tuija Kinnunen: Joo.

Simo Määttä: …se on vielä hankalampaa. Usein on vaikea löytää kouluttajiakin. Mutta toinen kysymys oli siis?

Juha Roiha: Voimmeko me ylipäätänsä varautua siihen? Onko sellaista varapankkia jossain, minkä voisi perustaa ja josta voisi ottaa tulkkeja ja kääntäjiä silloin, kun heitä tarvitaan?

Simo Määttä: Tuo on kyllä hyvin mielenkiintoinen kysymys. Tiedän, että hyvin paljon näissä Suomessa hyvin harvinaisissa kielissä, jotkut Afrikan tai Aasian kielet esimerkiksi, otetaan niin sanotusti ihan puskasta ihmisiä. Tiedän, että eräs ystäväni, joka oli rakennuksella töissä, oli tulkkina, kun sen kielen tulkkia ei löytynyt mistään. Se oli myös mielenkiintoista, kun hän kysyi minulta, että voisiko hän siirtyä kokonaan tulkiksi, kun siellä on niin paljon paremmat palkat. Minä vastasin hänelle, etten usko, että hänelle olisi kokopäiväistä työtä siinä tietyssä kielessä, joka on kuitenkin niin pieni Suomessa.

Tuija Kinnunen: No yksi tapa saada tulkkeja on sellainen, että järjestetään tämmöinen kuin reletulkkaus. On vaikkapa jonkin Afrikan kielen puhuja, jolle ei saada suoraan tulkkausta suomen kielen kautta, niin silloin löytyy usein englannin ja tämän jonkin muun kielen välinen tulkki ja sitten siitä tulkataan suomeksi. Mutta tässä on paljon ongelmia.

Juha Roiha: Eli tämä on vähän kuin kirjallisuuden kääntämistä jonkin toisen kielen kautta.

Tuija Kinnunen: Joo, niin on.

Simo Määttä: Vielä tuosta tulkkauksesta ja pienistä kielistä: esimerkiksi Afrikasta tulevat ihmiset haluavat usein käyttää ranskaa tai englantia, esimerkiksi, tai portugalia. Myös monet entisen Neuvostoliiton alueelta tulevat ihmiset osaavat venäjää niin paljon, että se voidaan hoitaa venäjän tulkkauksella. Näitä tapauksia on hyvin paljon. Monissa tapauksissa ihminen haluaakin sen isomman kielen tulkin, sen kielen, joka on lähtömaan virallinen kieli.

Suurin syy on varmasti se, että aika isolla varmuudella tulkki on suomalainen eikä ole mitään vaaraa, että hän olisi osa sitä yhteisöä, koska nämä käsiteltävät asiat eivät useinkaan ole kovin miellyttäviä tai semmoisia, että henkilö haluaisi, että kukaan hänen yhteisönsä jäsen, edes tulkki, tietäisi niistä.

Juha Roiha: Niin, ja sitten voi olla tietysti, että viranomaistoiminta on siinä maassa ollut sillä isommalla kielellä…

Simo Määttä: Juuri näin.

Juha Roiha: …ja silloin on totuttu käyttämään niitä sanoja ja se sanasto ja käsitteet ovat jo etukäteen hallussa.

Simo Määttä: Tuo on toinen syy.

Juha Roiha: Mitenkäs sitten, jos menemme käännöspolitiikkaan? Minkälaista käännöspolitiikkaa Suomessa noudatetaan?

Tuija Kinnunen: Minä miettisin nyt vaikka ensimmäisenä, mitä käännöspolitiikka on…

Juha Roiha: Niin, mitä se on?

Tuija Kinnunen: …ja sitten voisi Simo vaikka jatkaa siitä esimerkiksi lainsäädännön osalta.

Politiikan käsitehän on tosi hankala jo yleensä ja sitten, kun tullaan käännöstieteeseen, jossa tutkitaan käännöspolitiikkaa, joka taas on kielipolitiikan yksi osa-alue, jos näin halutaan katsoa. Voidaan ajatella, että siinä tutkitaan tavallaan sitä, mikä on se poliittinen tahtotila, mikä jossakin maassa esimerkiksi on ja mikä on johtanut siihen, että tietyt asiat viedään lakiin. Eli mikä on se arvomaailma lainsäädännön ja kaikkien ohjeiden ja määräysten taustalla.

Mutta kun tutkitaan käännöspolitiikkaa, niin oikeastaan enemmän tutkitaan tällaista policy-osastoa, eli englannin kielen sana policy, joka on tavallaan niin kuin toimenpiteet ja se käytännön toiminta, mikä seuraa siitä, että meillä on tietynlaisia lakeja, asetuksia ja ohjeita. 

Sanon vielä ennen kuin Simo jatkaa ehkä tuosta, mikä sitä Suomessa ohjaa, käännöspolitiikan käsitteestä myös sen, että siihen on olemassa kolmimallijako, jossa on ohjailun taso, se, mitä käytännössä tapahtuu ja sitten uskomustaso. Triangeli, jossa on uskomukset, ohjailu ja se, mitä käytännössä tapahtuu.

Juha Roiha: Simo?

Simo Määttä: Jos puhutaan lakien tasolla, niin meillähän on kielilaki, mutta siinä puhutaan lähinnä siitä, että pitää tarjota tekstejä ja palveluita suomeksi ja ruotsiksi ja osittain saamen kielellä. Muista kielistä puhutaan siellä myös, ja monissa laeissa tätä asiaa säädetään. Lähinnä on kyse yksilön oikeudesta saada tietoja omista asioistaan semmoisella kielellä, jota hän ymmärtää. 

Mutta sitten, jos puhutaan esimerkiksi kuntien, valtion eri laitosten ja oppilaitosten tuottamasta käännöstuotannosta, heidän käännöspolitiikastaan, niin kyllähän meidän projektissamme kävi ilmi se, että useimmiten monikielistä tekstien tuotantoa ei ole lainkaan otettu huomioon viestintästrategioissa.

Kunnillahan ei esimerkiksi ole mitään velvoitetta tuottaa tekstejä muilla kielillä kuin suomeksi ja ruotsiksi ja tietyissä Lapin kunnissa saamen kielillä. Se on pikemminkin käytännön sanelema pakko, että siihen on ryhdytty, koska on niin paljon väestöä, joka ei tarpeeksi hyvin osaa näitä kotoperäisiä kieliä.

Tuija Kinnunen: On tietysti myönteistä nähdä – tässä puhutaan nyt siis tutkimushankkeesta, jonka takia ehkä olemme tässä podcastissa mukana – että on havaittu kyllä, että tällainen arvo on olemassa, että halutaan välittää tietoa. Meillä on yhteiskunnassa voimakas tahtotila tietyllä tapaa siihen, että halutaan, että ihmiset saavat tietoa. Tietysti jossakin koronakriisin tilanteessa, jolloin tavallaan se, että muunkieliset saavat tietoa siitä, mitä pitää tehdä, suojelee enemmistöä, ja yks kaks enemmistö on kiinnostunut siitä, että vähemmistö saa tietoa. Tämä on arvo, joka tietenkin onneksi mahdollistaa sen, että yleensä vähemmistökielille käännätetään tietoa.

Juha Roiha: Tämä teidän tutkimuksenne liittyy aika olennaisena osana siihen, mitä podcastin alussa puhuttiin demokratiasta ja siitä, miten ihmiset saadaan osallistumaan siihen, ja miten siinä tulee esille myös semmoinen termi kuin toiseuttaminen.

Simo Määttä: Joo, tämän meidän Kone-hankkeemme ajatuksena tai yhtenä perustana oli se, että ajatellaan demokratian, tai demokraattisen yhteiskunnan, olevan semmoinen yhteiskunta, jossa kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet saada tietoa ja osallistua ja hyötyä yhteiskunnan palveluista.

Toiseuttaminen on tietysti asia, jota ei oikein voi välttää, kun tekee tutkimusta, joka kohdistuu ryhmään, joka on jollakin tavalla yhteiskunnassa marginaalinen tai jota kohdellaan usein marginaalisena yhteiskunnassa. Siihen liittyvät pelkästään jo sanat: monet ihmiset eivät tykkää sanasta maahanmuuttaja. He eivät halua itse identifioitua maahanmuuttajaksi. Ongelmallisia sanoja ovat myös vieraskielinen ja muun kielinen, molemmat ehkä yhtä ongelmallisia.

Tässä meidän projektissamme se ratkaistiin niin, että puhutaankin monikielisyydestä eli siirrytään ihmisistä asiaan. Mutta siinä on sama vaara. Kaikki ne sanat, joilla kuvataan tämmöisiä ilmiöitä ja ihmisiä, joihin liittyy yhteiskunnassa vahvoja arvoja, niin ne vääjäämättä muuttuvat negatiivisiksi. Tämä on hyvin vaikea juttu ja olemme pohtimassa tutkimusryhmässämme myös, kuinka me teemme tätä tutkimusta sillä tavalla eettisesti kestävällä pohjalla, ettei tule sellainen kuva, että me sanomme jostakin ylhäältä, että tämä asia pitäisi tehdä näin. Tuija ehkä haluaa jatkaa tästä aiheesta vielä.

Tuija Kinnunen: Joo, kyllä. Tässä on myös se, että nyt varsinkin, kun olemme tutkineet aika paljon viranomaisorganisaatioita, voi käydä herkästi niin, että tutkijana ottaa viranomaisen näkökulman, koska tämmöisessäkin tutkimuksessa lähdetään aika usein siitä, mille kielille on käännettävä ja mille kielille on tulkattava. Tätä ohjaa lainsäädäntö, ja viranomaiset siirtävät lainsäädännön omiin toimintaohjeisiinsa ja niin poispäin. Tutkijan katse alkaa helposti määrittää [asiaa] viranomaisnäkökulman kautta eikä ollenkaan tajuakaan sitä, mitä vastaanottaja, se monikielinen ihmisryhmä Suomessa, oikeastaan itse haluaa ja miten se kokee tiedon tarpeen.

Nyt, kun meillä hanke käynnistelee tässä… Monenlaista tutkimustahan tässä koko ajan tehdään, mutta kun demokratiapohjainen hanke käynnistyy, niin juuri näitä asioita joudutaan miettimään tarkasti.

Juha Roiha: Mihin te pyritte tällä tutkimuksella? Mitä te pyritte löytämään? Tai eihän sitä voi niin sanoa, että olemme määritelleet, mitä pyrimme löytämään, mutta mihin te olette matkalla?

Simo Määttä: Olemme käännöstieteilijöitä ja monikielisyyden tutkijoita. Meillä on asiantuntemusta siitä, kuinka se, millä tavalla käännösprosessit ja se, kuinka kääntäminen hoidetaan, voi edistää demokratiaa. Kyllä me jo tässä meidän tavallaan esihankkeessamme, joka on Itämeren neuvoston rahoittama, huomasimme, että monesti kuva kääntämisestä on hyvin yksioikoinen. Ajatellaan, että kääntäminen on hyvin mekanistista; painetaan nappia ja tilataan käännökset ja sitten ihmetellään, miksi tämä ei nyt toiminutkaan.

Meillä on mielestämme näkemystä siitä, että jos me tutkimme sitä koko prosessia siitä, miten käännökset tilataan, miten ne tehdään, kuka ne tekee, mitä eri asioita siinä otetaan huomioon ja miten otetaan huomioon kaikki ne mahdolliset vaikutukset, niin sillä tavalla voimme tehdä maailmasta ehkä pikkuisen paremman.

Tuija Kinnunen: Joo, kyllä, juuri näin. Simo sanoi sen loistavasti. Tämä on tosiaan niin näkymätön hallinnon alue, tämä, miten monikielisyys hoidetaan, ja siitä ei kovasti ole tutkimusta varsinkaan Suomesta. Toki maailmalta on paljon tutkimusta siitä, miten monikieliset yhteisöt toimivat, mutta meillä käytännön historia ei ole niin vahva vielä, vaikka meillä on ollut se hyvä hedelmällinen lähtökohta, että olemme tottuneet toimimaan monikielisesti, koska on kaksi virallista kieltä.

Juha Roiha: Simo?

Simo Määttä: Toki me teemme tässä paljon yhteistyötä eri tahojen kanssa, eri organisaatioiden, kaupunkien, valtion eri elinten ja toivottavasti myös näiden vieraskielisiä tai monikielisiä yhteisöjä edustavien tahojen kanssa. Se on yhteistyötä, sen täytyy olla yhteistyötä, ja aika hyvin olemme päässeet alkuun siinä, että on luotu näitä yhteistyökuvioita.

Ei siitä tule mitään, jos me vain omassa norsunluutornissamme huudamme, että näin pitäisi tehdä, vaan se pitää todella tehdä yhdessä. On aika mielenkiintoista huomata aina, miten erilainen näkökulma jollain toisella taholla voi olla, ja siitä pitää päästä keskustelemaan niin, että tulee jonkinlainen yhteinen ymmärrys. Eivät nämä asiat muuten millään tavalla parane. 

Juha Roiha: Te pyritte tällä juuri välttämään sen, sanoisinko viranomaisharhan eli sen, että katse tulee ylempää.

Tuija Kinnunen: Toivottavasti se onnistuu juuri näin. Politiikan tutkimuksessa – mitä nyt joskus näitä  opiskeluissa olen oppinut – on tärkeää, ettei esimerkiksi tiettyjen poliittisten tavoitteiden seuraamista tutkita ainoastaan katsomalla politiikan tuottajan näkökulmasta, vaan nähdään, mitä se tarkoittaa viranomaisissa, mitä se tarkoittaa toiminnassa. Silloin tarvitaan ihmisen antamaa tietoa.

Simo Määttä: Kyllä olemme huomanneet myös sen, miten haastavaa on kertoa kääntämisestä sillä tavalla, että toisella ihmisellä, joka edustaa aivan eri alaa tai eri tahoa, tulisi suurin piirtein sama käsitys kääntämisestä kuin meillä on. Me näemme sen aika kompleksisena asiana, jossa pitää ottaa monia asioita huomioon. Se on itseasiassa aika pysäyttävää, kun huomaa, että toisella taholla onkin sellainen käsitys, että teillä on vaan tämä kääntäminen. Voidaan toki katsoa yhdessä, mutta sitä huomaa, että siellä on aivan erilainen kuva kääntämisestä ja usein myös kielestä. Tämä on tämmöinen haaste.

Juha Roiha: Esimerkiksi minkälainen kuva?

Simo Määttä: No esimerkiksi yksioikoinen.

Juha Roiha: Yksioikoinen, eli ”tuutsä tulkkaamaan mua ja that’s it”.

Simo Määttä: Joo, sellainen mekanistinen, yksioikoinen kuva ja tällainen, että ongelmat johtuvat siitä, että on huono kääntäjä tai huono tulkki, on se ainoa ongelma. Toki nämäkin voivat olla ongelmia, mutta meidän näkökulmastamme ongelmat ovat myös prosesseissa ja juuri siinä, että aina ei ehkä oteta huomioon sitä kompleksisuutta. 

Juha Roiha: Tuija?

Tuija Kinnunen: Joo, tässä kun olemme haastatelleet ihmisiä, olemme onneksi havainneet, että kääntämisestä on osittain kuitenkin melko hyväkin käsitys näin teoreettisesta näkökulmasta ajatellen. Kääntämisestä nähdään, että se on toisaalta helppoa tilata, mutta on myös sellaisia havaintoja, että se nähdäänkin räätälöintitoimintana.

Kun kunnissa esimerkiksi on huomattu, että yhdentapainen tieto tai jos kirjoitetaan yksi teksti, varsinkin, jos se on kovasti viranomaiskieltä, niin se ei sellaisenaan tavoita niitä ryhmiä. Sitä ei joko ymmärretä tai sitä ei hyväksytä. On havaittu, että kun toimitaan maahanmuuttajajärjestöjen kanssa yhteistyössä, niin osataan räätälöidä viestiä ja kohdentaa kentällä, jotta viesti koetaan omaksi ja sellaiseksi, että minä haluan ottaa tämän tiedon vastaan. 

Niitä muutoksia, joita näihin teksteihin tehdään joko ennen kääntämistä tai kääntämisen jälkeen, on aika paljon. Meidän mielestämme se on kaikki kääntämisprosessin osaa ja toisten mielestä se ei ehkä näyttäydy kääntämisenä, mutta meille tutkijoille se kaikki on kääntämistä. Haluamme kuvata ja mallintaa tätä ja osoittaa, mitä sen prosessin petraamisella voidaan saada aikaan. 

Juha Roiha: Simo?

Simo Määttä: Tuo, mitä Tuija sanoi tuossa lopuksi, oli hyvin avaavaa. Kun [yleisesti] puhutaan kääntämisestä, puhutaan hyvin fyysisesti tavallaan siitä, miten joku teksti käännetään kieleltä toiselle, mutta me puhumme koko siitä prosessista. Tämä oli ehkä yksi syy väärinkäsityksiin tai siihen havaintoon, että me ajattelemme niin eri tavalla näistä asioista joskus.

Juha Roiha: Eli jos olen ymmärtänyt oikein ja vähän tiivistän, niin semmoinen teksti, asiateksti, jonka viranomainen kokee asiatekstiksi, voi olla kulttuurisidonnainen, ja viranomainen on sokea sille, että se on kulttuurisidonnainen, ja silloin, jos sitä avataan muihin kulttuureihin, se täytyy tehdä sen kulttuurin ehdoilla, johon sitä tekstiä avataan.

Simo Määttä: Kyllä, aivan ehdottomasti. Tämä tulee usein esille asioimistulkkauksen käytännössä. Siellähän joudutaan usein kääntämään suoraan suullisesti tekstejä ja siinä saattaa usein käydä niin, että asiakas ei ollenkaan ymmärrä, mistä on kysymys.

Juha Roiha: Tämä varmasti korostuu… Siis silloin korona-aikana, pandemian aikana, kun on kyse terveystiedoista tai viranomaistoiminnassa, kun on maahanmuuttoasioita, oleskelulupia, kaikkia tämmöisiä, niin siinä tulee aika helposti kulmat vastakkain.

Tuija Kinnunen: Tässä on myös eettinen näkökulma siitä, mitä kääntäjän ja tulkin on lupa tehdä: onko kääntäjällä tai tulkilla lupa selittää näitä auki?

Mutta esimerkiksi kääntämisessä, kun tehdään yhteistyötä tekstin tuottajan, kulttuuriasiantuntijoiden ja kääntäjien kanssa, niin kyllä silloin yhteisymmärryksessä varmasti lopputulos on se, että mieluummin tämä teksti otetaan vastaan ja ymmärretään ja saadaan tieto perille. Oleellista ei ole, että teksti on kirjoitettu juuri tällä tavalla, että tämä on sanasta sanaan käännettävä juuri näin. Saavutettavuus kysymys nousee [tärkeäksi] ja se, halutaanko, että tieto vaikuttaa joihonkin ihmiseen ja halutaanko, että henkilö sitten toimii tietyllä tavalla.

Tässä on tämmöinen kova vaikuttavuustavoite monta kertaa.

Jos sanon käytännön esimerkin aineistosta, niin esimerkiksi, kun lääkäri selittää jonkin asian koronasta, niin se on usein lääketieteen kieltä, ja [lisäksi] siinä on viranomaistermejä, ohjeita ja kaikkea muuta. Jos käännösprosessissa on osaavat henkilöt, he osaavat jo siinä muokata viestiä ja kieltä. Siis yhteistyössä asiantuntijankin kanssa saadaan teksti sellaiseksi, että se ymmärretään.

Juha Roiha: Tämähän vaatii tulkilta ja kääntäjältä aikamoista sitoutumista ja ammattitaitoa. Mikään sovellutuskone ei pysty tekemään, eikä pysty… Sinne ei pystytä ohjelmoimaan parametrejä niin paljon, että se pystyisi seuraamaan sitä, mikä kulloinenkin tilanne on. Eikö tässä tosiaan ole se vaara, niin kuin, Tuija sanoit, että tulkki rupeaa huitelemaan ihan omiaan?

[naurua]

Tuija Kinnunen: Jaa-a, totta kai siinä on vaara ja kyllä tässä yksi aineistoesimerkki olikin tällainen, että haastateltava oli korjannut käännöstä, jossa kääntäjä oli kirjoittanut sinne, että raskaana oleville koronarokotus aiheuttaa koronaa, kun koronarokotus ei aiheuta sitä, mutta asia oli ymmärretty väärin. 

Helposti, jos ei ymmärretä asiaa eikä keskitytä eikä käytetä ammattitaitoisia ihmisiä, niin hups, asia kääntyy päinvastaiseksi.

Simo Määttä: Varmasti vielä viranomaisissa ja julkisella taholla käy niin, että vahingossa virkakieli tarttuu. Se on ammattikieltä, jota käytetään siinä yhteisössä, ja se siirtyy myös niihin teksteihin, jotka ovat yleisölle tarkoitettuja. Monilla yhteisöillä, tai monilla organisaatioillahan on omia kääntäjiä – siis ruotsin kääntäjät pääkaupunkiseudulla ja monissa muissa kunnissa, ja englannin kääntäjiä on usein – ja he ovat tietysti kääntäjänkoulutuksen saaneita ihmisiä useimmiten. Mutta sitten ovat nämä muut kielet. Eihän meillä edes kouluteta kääntäjiä näille muille kielille. Meillä koulutetaan ruotsin, englannin, saksan, venäjän, ranskan, espanjan, Turussa taitaa olla italiankin [kääntäjiä]. Jäikö joku kieli pois?

Tuija Kinnunen: En osaa sanoa, mutta suuria eurooppalaisia…

Juha Roiha: Eurooppalaisia…

Simo Määttä: Näitä kääntäjiä meillä koulutetaan. Ei meillä kouluteta muiden kielten kääntäjiä Suomessa, ja siellä on sitten varmasti hyvin paljon vaihtelua, kuka käännöksen tekee. Aiemmin oli usein niin, että pyydettiin asioimistulkeilta käännöksiä. Nykyään on varmasti toisenlainen tilanne, mutta meidän aineistossammekin kävi ilmi, että monenlaiset kääntämisen ammattilaisuuden kannalta maallikot joko tekivät käännöksiä tai tarkistivat niitä. Siis ihmiset, jotka osaavat kieltä, mutta joilla ei kuitenkaan ole käännös- tai ylipäätään kielikoulutusta.

Juha Roiha: Sitten tietysti sanasto varmasti vaihtuu, kun ajatellaan sitä, että kun koronapandemia tuli, niin tiettyjä käsitteitä ei ollut missään sanakirjoissa, tiettyjä käsitteitä, joita jouduttiin käyttämään ja piti käyttää niin, että ihmiset terveystiedot ja oma demokraattinen osallistuminen olisi ollut paikallaan.

Tuija Kinnunen: Tuosta voidaan sanoa, että eihän se meille suomenkielisillekään ollut ihan automaattista ymmärtää, mitä tarkoittaa kiihtyminen, tai siis kiihtymisvaihe tai leviämisvaihe. Nämä asiat ovat sopimuksenvaraisia ja kaikissa kieliyhteisöissä pitää tavallaan olla ensin jonkinlainen sopimus, mitä sanaa tässä yhteydessä käytetään ja miten se ymmärretään. Jos se ei ole kovin vakiintunut kieli tai sen kirjallinen muoto tai sillä ei ole esimerkiksi terveyssanastoa tältä alueelta ollenkaan, niin mistäpäs kääntäjä sen kehittäisi.

Juha Roiha: Simo?

Simo Määttä: Niin, joo… [yskähdys] Anteeksi. Sen takia olisi varmasti hyvä pyrkiä aina käyttämään selkeää kieltä. Kun näissä monissakaan kielissä, joita meillä Suomessakin puhutaan, meillä ei ole Suomessa mitään viranomaista tai tahoa, joka standardisoisi kieltä tai päättäisi, mitkä termit ovat käytössä, vaan jokainen kääntäjä käyttää mahdollisesti eri termiä.

Joissakin kielissä on vielä sekin tilanne, että kieli ei ole vielä niin vakiintunut – kirjoitetun kielen muoto – että eri kääntäjät voivat käyttää eri murteita. Mitä me tälle voimme? Emme oikeastaan mitään. Ainoa keino on se, että lähtötekstin päässä, siellä suomenkielisessä tai ruotsinkielisessä lähtötekstissä, on jo pyritty esittämään asiat yksinkertaisesti.

Juha Roiha: Eli tavallaan tuodaan selkouutisajatus, selkotietoajatus myös tähän kielipoliittiseen keskusteluun?

Simo Määttä: No vähintään selkeää keiltä. Selkokielihän on siitä vielä aste yksinkertaisempaan päin.

Juha Roiha: Kyllä.

Tuija Kinnunen: Viranomaisissa on havaittu, siis viestijät kyllä uskovat siihen, että monesti yksinkertaistettu [kieli] edistää vuorovaikutusta jo riittävästi. Ei tästä paljoa tutkimusta ole maahanmuuton tai monikielisyyden näkökulmasta, mutta tällainen uskomus meillä on.

Juha Roiha: Otetaan tähän lopuksi vielä, että kun me lähdimme demokratiasta ja osallistamisesta liikkeelle, niin mitkä tässä ovat suurimmat haasteet? Tässä tuli jo aika paljon tätä viranomaiskieltä ja tämmöistä yhteisymmärryksen lisäämistä ja muuta, mutta miten te näette oman projektinne ja muutenkin näissä puitteissa ja sen tiedon pohjalta, jota teillä on? Mikä on isoin haaste tässä?

Simo Määttä: Jos minä aloitan ja Tuija sitten varmasti jatkaa. Jos puhutaan niistä haasteista, jotka liittyvät tähän projektiin, niin monimutkainen kielenkäyttö. Se on varmasti semmoinen haaste, jota tässä yritetään selvittää.

Tuija Kinnunen: Ja sitten ehkä se, että hyvin… Jos ajatellaan näitä organisaatioita, joiden toimintaa on tutkittu, niin sellaisen ajatuksen saaminen, että yleensä jo hyvin ylätasolla ajateltaisiin, että meillä tässä vastaanottajakunnassa, jolle tietoa halutaan toimittaa, on monikielinen väestönosa. Että ylipäätänsä ajatus siitä, että me teemme jotakin viestintää ja me teemme sitä myös monikielisesti, saataisiin juurtumaan ylätasolle, jolloin ihmiset, jotka johtavat ja ohjaavat toimintaa ajattelisivat jo heti, kun jotain toimintaa suunnitellaan, niin mietittäisiin, miten tästä viestitään. Monestihan ollaan jo niin pitkällä, että mietitään, miten tästä viestitään, mutta lisätään siihen vielä se, että tämä pitää myös kääntää.

Simo Määttä: Tuija kyllä tiivisti tuossa hyvin sen asian, että tarvitaan käännöstietoisuutta, ettei käy niin, että kun teksti käännetään, se muuttuu vielä vaikeammaksi tai monimutkaisemmaksi. Kaikissa prosessin osa-alueissa pitäisi ottaa huomioon se, että se informaatio, jota tuotetaan, ehkä käännetään, ja otetaan myös huomioon, että ne ryhmät, joihin käännettyä tietoa tarjotaan, ovat hyvin moninaisia. Siellä voi olla monenlaista kielitilannetta, esimerkiksi luku- ja kirjoitustaito voi vaihdella hyvin paljon, ja näin edelleen.

Juha Roiha: Kun lisäämme käännöspolitiikkaa, kun lisäämme monikulttuurillisuutta, niin lisäämme myös demokratiaa. Kiitoksia apulaisprofessori Simo Määttä Helsingin yliopistosta ja yliopistonlehtori Tuija Kinnunen Tampereen yliopistosta. Ottakaamme tämä monikulttuurisuus ja monikielisyys huomioon vähän kaikessa.