Käännetään rautalangasta -podcast, 2. jakso: Kuka saa kääntää ja ketä?

Haastattelu: Toimittaja Juha Roiha

Puhujat: Tampereen yliopiston käännöstieteen professori Kaisa Koskinen ja Tampereen yliopiston käännöstieteen post doc -tutkija Anne Ketola

Tuotanto: SKTL:n viestintäasiantuntija Maarit Laitinen ​

​Käsikirjoitus: Sari Hokkanen, Anne Ketola, Tuija Kinnunen, Kaisa Koskinen, Maarit Laitinen, Esa Penttilä, Juha Roiha, Kristiina Taivalkoski-Shilov ja Gun-Viol Vik

[kesto 34 min 18 s] 

Jaksossa keskustellaan Amanda Gormanin runojen käännöksistä, niihin liittyvistä kääntäjävalinnoista ja kääntäjän henkilökohtaisten ominaisuuksien vaikutuksesta lähdetekstin tulkintaan.  

Litterointi: 

[tunnusmusiikkia] 

Juha Roiha: Kuka saa kääntää ja ketä. Erityisesti silloin, kun kysymys on vähemmistöistä, rodullisista, sukupuolellisista tai muusta. Miten homma toimii itse kääntämisen yhteydessä? Onko vieraus kääntämiseen ytimessä, ja onko kieli myös valtapeliä? Kuuntelet Käännetään rautalangasta -podcastin toista osaa ja aiheena on nyt tämä hyvinkin maailmalla, ja Suomessa myöskin, kohuttu aihe. Minä olen Juha Roiha ja kanssani tästä ovat keskustelemassa käännöstieteen professori Tampereen yliopistosta Kaisa Koskinen, terve. 

Kaisa Koskinen: Terve ja kiitoksia, että saan olla täällä mukana.

Juha: Voi, se on ilo meidän puolellamme! Ja käännöstieteen post doc -tutkija myöskin Tampereen yliopistosta, Anne Ketola. Terve sullekin. 

Anne Ketola: Tervehdys, kiitos kutsusta. 

Juha: Kaisa, mitä päässäsi liikkui, kun kuulit tästä Gorman-kohusta. Ennen kuin annan vastata, kerron tästä kohusta, jos teille se ei kauhean tuttu ole. Siis eräässä isossa mediaspektaakkelissa nimeltä Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaiset esiintyi nuori runoilija ja aktivisti, spoken word -artisti, taiteilija Amanda Gorman. Hänen runonsa herätti laajaa mielenkiintoa ja myöskin ihastusta. Ja sittenhän sitä ruvettiin kääntämään ja kohu syntyi Hollannissa, jossa käännöksen otti tehtäväkseen, tai annettiin tehtäväksi, muunsukupuoliselle runoilijalle, joka sitten vetäytyi, koska hän ei mielestään osannut oikein englantia ja ei ollut oikein niin kuin tästä hommasta kartalla. Iso kohuhan siitä tosiaan syntyi. Suomessa tämä ratkaistiin niin, että tehtiin työpari tämän runon ja koko kirjan kääntämiseen. Molemmat runoilijoita, toinen ammattikääntäjä ja toinen näyttelijä ja spoken word -artisti, eräänlainen kokemusasiantuntija. Ja nyt Kaisa, mitä päässäsi liikkuu ja mitä ajattelit, kun kuulit tästä. 

Kaisa: Joo, siis havahduin tähän silloin, kun Hollannissa kohu nousi ja senhän herätti sitten tällainen kulttuuriaktivisti, joka kyseenalaisti tän Marieke Rijneveldin valinnan. Ja niin kuin ihminen tekee, niin ensimmäinen ajatus koski tietysti itseäni eikä suinkaan sitä keissiä eli tuota mun ensimmäinen kauhistunut ajatus oli se, että ”apua, soittaakohan joku toimittaja nyt ja kysyy minulta tähän kommenttia”. Mitä tähän pystyy sanomaan ja minkälainen miinakenttä tästä on aukeamassa. Se oli mun ensimmäinen ajatus. Seuraava ajatus oli selkeästi sellainen hyvin vahva empatian tunne tätä nuorta hollantilaista kirjailijaa kohtaan, koska mun mielestä oli aika aika hurjaa ja kauhistuttavaa ajatella, että miltä hänestä tuntuu, kun hänen ihonvärinsä ja hänen sukupuoli-identiteettinsä yhtäkkiä olikin koko maailman omaisuutta ja keskustelun kohteena ja myöskin kyseenalaistuksen kohteena. Se oli varmaan mun toinen sellainen vahva reaktio, semmoinen ”voi ei ja miten kamalaa ja niin nuori ihminen hänkin, miten hän selviää tästä?” Mutta hänhän on tainut selvitä aivan hyvin. 

Juha: Mitäs Anne sulla oli mielessä? Kävikö sääliksi ihan samalla tavalla vai ehditkö miettiä näitä eettisiäkin ongelmia?  

Anne: No tuota mulla itse asiassa, vähän niin kuin Kaisa tuossa jo nöyrästi tunnusti, niin ensin ajattelin sitä itseni kautta. Mun ihan ensimmäinen reaktio tähän oli tällainen, että ajattelin tilannetta ammattikääntäjänä ja hieman närkästyinkin aluksi, että olenhan minäkin kääntänyt vaikka ketä ja eikö minun ammattitaitoni sitten yhtäkkiä riitäkään ihonvärin perusteella. Mutta asiaa sitten enemmän pohdittuani huomasin siinä kyllä sitten muunkinlaisia näkökulmia. 

Juha: Miksi tämä kohu tuli nyt tässä? Minun ymmärtääkseni teillä kääntäjien parissa, ja myös tutkijoiden parissa, tämmöisistä eettisistä ongelmista on puhuttu jo ainakin 80-luvulta tai jotain.  

Anne: Haluatko, Kaisa, vastata tähän? 

Kaisa: Voin vastata, että itseasiassa 80-lukua paljon pidemmällekin historiaa voidaan mennä ja suorastaan vuosisatojen, ellei uskallanko sanoa vuosituhansien, taakse. Tavallaan niin kuin kysymys siitä, että kuka on paras mahdollinen kääntäjä ja minkälaisia tunteita ja minkälaista suhtautumista alkutekstejä ja sen kirjoittajaa kohtaan kääntäjällä toivotaan ja odotetaan, niin siitä löydetään aika paljon evidenssiä kirjallisuudesta halki aikojen. Tavallaan kirjailijat ovat aina toivoneet, että jos kääntäjät eivät suorastaan rakasta heitä ja heidän tuotteitaan, niin ainakin suhtautuvat niihin myötämielisesti ja ovat jollain tavalla samalla aaltopituudella. Sinänsä se ajatus siitä, että hyvä match on se, mitä haetaan, kuka sopii kääntämään mitäkin, niin on tavallaan aika normaalia ajattelua aina ollut. Ehkä tuota kääntämiseen liittyen ja erityisesti niiden alkutekstien tuottajien mielessä on ollut huoli siitä, että kuka olisi ehkä se paras mahdollinen kääntäjä, joka tavoittaa kaikki ne jutut, mitä on itse halunnut sinne sijoittaa, eikä laita mitään omiaan. Sikäli tavallaan tämä ajattelutapa on tosi tuttu pitkällä aikajänteellä. Ei vain Suomessa, vaan myös maailmalla. 

Juha: Onko tämä sitten media nimenomaan, joka nosti tästä kohun? Joe Bidenin virkaanastujaiset ovat kuitenkin kohtuullisen katsottu tapahtuma ja levikki on ollutkin iso ja tämä oli niin herkullinen aihe, mihin oli hyvä tarttua. Anne? 

Anne: Joo, kyllä varmaan tämä kohu nousi nimenomaan siitä tai kohu tuli suuren yleisön tietoisuuteen nimenomaan siksi, koska kyseessä oli tällainen suuri mediaspektaakkeli. Mä nyt itse tarkastelen tätä näin, että Gormanin tekstin tapauksessa voidaan ajatella, että kohu nousi siksi, että ollaan tietysti Yhdysvalloissa oltu tämmöisessä aika poikkeuksellisen kuohuvassa tilanteessa. Black Lives Matter -liikkeen ryhdittäminä siellä ollaan alettu tarkastella hyvinkin monia tällaisia erilaisia rakenteita, että mistä kaikista rakenteista voidaan löytää tällaisia piiloon jääneitä, syrjiviä toimintatapoja. Ehkä kohu sitten nousi siitä, että kun on kerran Gormanille tässä koottu tällainen statement-paikka, sehän oli tältä uudelta hallinnolta nimenomaan statement, että hänet haluttiin tällä tavalla nostaa. Sillä viestittiin sitä, että Valkoisessa talossa puhaltavat nyt aivan uudenlaiset tuulet ja että moni asia on nyt muuttunut.  

Ehkä se närkästys sitten nousi siitä, että koska oli nuorelle mustalle naiselle näin hieno paikka sinne suotu, että eikö sitä samaa alustaa, sitä samaa platformia, tavallaan tätä mediahuomiota, oltaisi sitten voitu käyttää siihen, että oltaisiin luotu samanlaisia paikkoja sitten vastaavan identiteetin omaaville kääntäjille eri maista. Mun mielestä ajatus sikäli on ihan hyvä. Siinä sitten argumentoinnissa ehkä pikkuisen lähdettiin menemään metsään, kun tätä perusteltiin sillä, että tätä tekstiä ei voi ymmärtää sellainen kääntäjä, jolla ei tietynlaisia ominaisuuksia ole. Se on mun mielestä tavallaan eri tason keskustelu. On eri asia sanoa, että se olisi ollut hieno paikka tarjota tilaisuus ja näkyvyys, kuin että sanoa, että tähän käännöstoimeksiantoon ei kykene tietynlaisen taustan omaava ihminen.  

Juha: Sitten jos ajatellaan tätä meidän otsikkokysymystämme, kuka saa kääntää ja ketä, niin tässä ollaan ihan siinä ytimessä. Voiko olla niin, että vaaditaan aina täydellistä tuntemusta siitä aihepiiristä, johon kääntäjä tarttuu?  

Kaisa: No tota mä voisin ehkä vastata tähän. Täydellinen tuntemus aihepiiristä on ehkä ammattikäyttäjille aika vieras ajatus noin lähtökohtana, koska ehkä, olen just tässä taas ollut syyslukukauden alkajaisiksi pyörteissä uusien opiskelijoiden kanssa keskustelemassa siitä, että minkälaisia kompetensseja hankitaan, niin tavallaan ehkä kääntäjän osaamisen ytimessä juuri on riittävän asiantuntemuksen löytäminen monenlaisista aihepiireistä, pikemminkin kuin joku tietty syvä osaaminen yhdellä suunnalla. Jollain lailla ehkä koko ajatus on ammattikääntämiselle pikkusen vieras ja tässä kohussa musta aika selvänä näkyykin sellainen railo. Ammattikääntäjän näkökulmasta painopisteet ovat ihan jossain muualla, kun sitten taas nämä tällaiset tavallaan kulttuurisen representaation kysymykset, jotka tässä ovat olleet ehkä päällimmäisenä esillä, josta Anne jo puhuikin. Tietyllä tapaa ehkä voi puhuttu pikkasen ristiin sen vuoksi, että ammattikääntäjän näkökulmasta esimerkiksi kysymys siitä, että onko valitulla henkilöllä hyvä kääntämisen taito, olisi aika isosti relevantti ja tässä keskustelussa puolestaan niin sehän on ollut melko sivuun jäävä asia. Mä en ole ihan varma siitäkään, että onko suomalainen kääntäjäpari kanssa sellainen, jossa on ammattikääntäjä ja runoilija. Mulla on sellainen käsitys, että siinä on kaksi runoilijaa. 

Juha: Tämmöisessä työparissa, mitä Suomessa on käytetty tämän Gormanin runon kääntämiseen, on haettu tätä kokemusasiantuntijuutta. Onko tämmöinen kokemusasiantuntijuus aina tarpeen, koska mä mietin vaan sitä, että kääntäjäthän tarkistavat joka tapauksessa aika paljon asioita, joutuvat tekemään hirveästi esityötä, joka näkyy sitten vasta siinä lopullisessa tekstissä. Se on yksi osa, mistä kääntäjä saa korvausta ja mistä heille maksetaan ja mikä on heidän ammattitaitoaan. Missä vaiheessa sitten mennään siihen tilanteeseen, että tarvitaan se kokemusasiantuntija sanomaan, että ”hei kuule tämä meneekin näin”?  

Anne: Mä voin ehkä myöntää, että mä itse juuri tämän runon käännöksen kohdalla huomaan suhtautuvani hieman skeptisesti tähän kokemusasiantuntijan käyttöönsä siinä mielessä, että kuinka paljon tällainen työskentely on oikeasti sitten käytännössä vaikuttanut niihin konkreettisiin käännösratkaisuihin. Samaan hengenvetoon mä kuitenkin lisään, että tällainen ajattelu siitä, että otetaan työskentelyyn mukaan kokemusasiantuntijoita, niin se on ilman muuta askel oikeaan suuntaan, koska tällaisessa työskentelyssä kääntäjäkin joutuu hyvin konkreettisesti myöntämään, että vaikka parhaani teen, niin tässä tekstissä saattaa olla joitakin sellaisia aspekteja, jotka eivät nyt yksinkertaisesti minulle aukea. Se on mun mielestä aika semmoinen tervehdyttävä ajattelutapa.  

Mä itsekin seurasin tätä suomalaisilla kääntämisen alan sosiaalisen median alustoilla. Tästäkin keissistä käytiin kiivastakin keskustelua ja aika moni siellä argumentoi, että ikään kuin olisi mahdotonta, että ammattikääntäjä, tarkkaa työtä tekevä ammattikääntäjä, vesittäisi jonkun tekstin ideologian vaikkapa ja vaikka mä olen itse sitä mieltä, että tällainen äärimmäinen reflektio ja empatia on aivan siellä kääntäjän ammattitaitoa merkinnässä, niin mun mielestä on äärimmäisen vaarallista ajatella, että olisi mahdotonta, että ammattikääntäjällä olisi jotain semmoisia tiedostamattomia ennakkoasenteita. Silloin mun mielestä ollaan jo vähän vaarallisilla vesillä. Jos mä alan ajattelemaan, että on täysin mahdotonta, että mun omassa ajattelussa olisi jotain semmoisia tiedostamattomia juttuja.  

Mä huomasin itse asiassa yhden esimerkin omasta käännöstyötä. Tässä ihan hiljattain keväällä käänsin yhtä tällaista kokoelmateosta varten kaunokirjallisia tekstejä. Toinen oli nigerialaiselta ja toinen gambialaistaustaiselta kirjailijalta ja olen hyvin samantyyppisiä toimeksiantoja tehnyt ennenkin, kääntänyt afrikkalaistaustaisten kirjailijoiden novelleja ja runoja. Mä huomasin lähestyväni näitä tekstejä vähän semmoisella ennakkoasenteilla, että ”aivan, että tavallaan tällaisessa afrikkalaisessa kirjallisuudessa on tällaisia hyvin erikoisia ehkä lauserakenteita ja taustoitus tehdään usein tällä tavalla erikoisella tavalla rivien välissä” ja sitten mä pysähdyin siihen omaan ajatukseen ja huomasin, että herra isä, mähän olen niin kun tällaisen hyvin puutteellisen kokemuksen perusteella omassa ajassa rakentanut tällaisen ihmeellisen ajatuskehikon, johon mä olen niputtanut mantereellisen verran kirjailijoilta ihan vaan sen takia, että heillä on tämmöinen etninen, maantieteellisen yhteys. Mä olen alkanut ajatella, että kaikkien heidän töissään on tiettyjä yhteisiä piirteitä ja jos mulla on tällainen ennakkoasenne, niin se on hyvin mahdollista, ehkä jopa todennäköistä, että mä alan lukea sieltä teksteistä jotain sellaisia ominaisuuksia, mitä siellä ei oikeasti ole. Jos mä en pysähdy tekemään sitä itselleni tietoiseksi, niin mä en sitä huomaa ja sen takia mä tavallaan pidän sitä hyvin terveenä ajatteluna, että pysähdytään miettimään, onko meillä tarpeen käyttää kokemusasiantuntijuutta ja että kuinka se voisi avata meidän omaa ajatteluamme. 

Kaisa: Mä voisin vielä jatkaa tohon, että tuota… 

Juha: [samanaikaisesti] Joo, ole hyvä. 

Kaisa: …tavallaan ainakin tutkijan näkökulmasta, pikemminkin on niin, että meillä jokaisella aina on ideologiset ennakko-oletuksemme ja omat sokeat pisteemme, että tuota pikemminkin kuin niin että toisinaan meillä saattaa olla niin meillä aina ihan varmasti on ja meidän jokaisen pitää olla niiden kanssa hereillä, mutta siitä jatkaisinkin sitten siihen, että niin on sitten siellä kokemusasiantuntijalla. Kuka tahansa tai keitä tahansa siihen otetaan sitten mukaan, he tuovat siihen omat agendansa ja omat ideologiansa ja näkemyksensä ja ne toki rikastuttaa sitä [keskustelua], mutta ei ole mitenkään syytä lähteä sellaisesta automaattisesta oletuksesta, että jollakin yksittäisellä kokemusasiantuntijalla saadaan joku autenttinen vahvistus tai joku semmoinen hyväksymisleima, vaan että siitä tulee taas yksi näkökulma. Sitten ehkä voisin tota lainata tässä tutkija Sebnem Susam-Sarajevaa, joka on tutkinut näitä kysymyksiä vähän toisenlaisessa kontekstissa, ei siis tässä kohden Gorman-keissiä, mutta muita tällaisia kokemuksellisia tekstejä ja niiden niiden kääntämistä, synnytystarinoita ja semmoisia henkilökohtaisia tekstejä ja niihin liittyviä mahdollisesti traumaattisia kokemuksia, ja hän muistuttaa myös sitten siitä, että kokemusasiantuntijoilla saattaa olla myös vinoumia juuri sen vuoksi, että hän on saman aihepiirin kokemusasiantuntija ja hänen omat kokemuksensa, omat mahdolliset haavansa tai traumansa tai se, miten asiat menivät hänen kohdallaan, niin on yhtälailla sitten välittämässä sitä hänen tulkintaansa johonkin suuntaan. Tavallaan se arvo ehkä ei niinkään pelkästään synny siitä kokemusasiantuntijuudessa ja sen käytöstä vaan siitä, että ylipäänsä on useammat kuin yhdet silmät ja useampi kuin yksi sydän siinä miettimässä, että miten tätä tehdään ja sehän taas puolestaan on ollut pitkään jo runouden kääntämisestä aika tavallistakin. Monesti on erilaisia pareja, niin kuin tässäkin Suomessa nyt on tämä pari, niin samalla tavoin on monesti ollut sellaisia, että joku, joka osaa sitä kieltä hyvin ja toinen, jonka ajatellaan osaavan runouden kieltä hyvin, [pystyvät pukemaan ja löytämään] ne runolliset muodot siihen käännökseen, niin tämähän on aika tavallista runouden piirissä. On otettu useampi kuin yksi tekemään sitä, että sinänsä tämä kokemusasiantuntijuus ja eikä nekään kokemus-… että tässä tavallaan nyt ehkä on kahdenlaista kokemusasiantuntijuutta. Meillä on valittu runoilijakaksikko, joilla on kokemusasiantuntijuutta ehkä rodullistamisesta ja lavarunoudesta ja tiettyjä yhtymäkohtia, mutta lisäksi sitten vielä kustantamo on käyttänyt tällaisia toisen vaiheen kokemusasiantuntijoita kommentoimaan sitten tätä käännöstä eli näitä kokemusasiantuntijoita siinä roolissa ehkä ei Suomessa ole ollut tapana käyttää. Mutta jännä nähdä, tuleeko siitä mahdollisesti sitten yleisempikin käytäntö, että se tuo siihen uusia ääniä ja se on harvoin huono asia, että tulee uusia ääniä mukaan siihen tulkintakehikkoon. Mutta kenenkään tulkinta ei ole ehkä automaattisesti autenttisempi kuin kenenkään toisen vaan ne ovat vain erilaisia. 

Juha: Olemme puhumassa ”Kuka saa kääntää ja ketä” -aiheesta ja kuuntelet Käännetään rautalangasta -podcastia. Puhumassa Anne Ketola ja Kaisa Koskinen ja minä olen Juha Roiha. Jatketaan tästä, mihin jäätiin eli toisen sanojen pohjalta toisia sanoja luova ihminen on kääntäjä. Mutta samalla tavallahan samojen ongelmien parissa painii muun muassa näyttelijä, joka esittää jotain roolia. Hän joutuu menemään nahkoihin ja karvoihin sisälle ja siis onhan meilläkin oma näyttelijöitä koskevan ihan vastaavan tyyppinen kohu. Kansallisteatteri, kun Almodóvarin leffan pohjalta tehdyssä näytelmässä, niin siitähän syntyi aikamoinen meteli. 

Kaisa: Joo ja tämä onkin minusta hyvä parivaljakko ja kertoo ehkä myös siitä, että tässä Gorman-kohussakaan ei ole varsinaisesti kysymys kääntämisestä, vaan enemmän kysymys juuri siitä, että kenen äänet kuuluvat, kuka näkyy, kenellä on paikkoja, kenelle annetaan paikkoja ja minkälaiset asiat ovat ratkaisevia siinä, kun mietitään, kuka sen paikan saa. Siinä mielessä ehkä mä itse ajattelen, että nämä molemmat kohut ja tämä keskustelu liittyvät tietyllä tavalla semmoiseen metatason kääntämiseen myöskin. Tämä kulttuurikeskustelu, mitä tällä hetkellä käydään, niin sehän on tavallaan täällä sitä vähän ehkä huonosti lokalisoitua angloamerikkalaista keskustelua, joka sen takia välillä sitten myöskin on hankalaa käydä, että ne kontekstit, joihin se tulee, ei aina ole ihan yhteneväisiä. Esimerkiksi nämä suomalaiset Gormanin kääntäjät tai se näytelmä, niin se ei ole ihan täsmälleen sama tilanne, kun sillä Amanda Gormanilla oli ja vaan sitten on niin kuin toisenlaisena reunaehdot ja ne pikkasen ehkä välillä hankaa hankalin tavoin. Mä jotenkin itse koen, että pikkasen huonosti ehkä syntyy uusia sävyjä sen mukaisesti näihin keskusteluihin, että mikä tämä oma paikallinen todellisuus ja meidän kipupisteet ja keiden pitäisi esimerkiksi Suomessa saada ääni.  

Sen takia mua ehkä harmitti Rijneveldin kohdalla niin paljon, että tavallaan siinä keskustelussa niin nopeasti sivuutettiin se, että yhdenlaisessa marginaalissa ehkä tai yhdenlaisessa ei-valtavirrassa oleva ihminen ikään kuin ei voinut tavallaan ymmärtää toisenlaisessa marginaalissa olevaa ihmistä. Tavallaan, että se keskustelu olisi voinut aueta niin toisellakin tavalla, jos ei olisi menty niin vahvasti tällaisella niin kuin ”ihonväri ratkaisee” -agendalla, joka on hirveän vahvasti tämä amerikkalainen Black Lives Matter -tematiikka, joka ehkä tavallaan jyräsi nyt siinä muut mahdolliset näkökulmat, jotka olisi voineet viedä tätä samaa niin kuin ylätason agendaa paremminkin tai mielekkäämmillä tavoilla eteenpäin. Olisivat voineet keskustelut olla hyvin erilaisia sen suhteen, että keitä me tarvittaisiin lisää kirjallisuuden kentälle, keiden ääniä ja tavallaan laajemmin pitäisi olla kääntäjien joukossa tai näyttelijöiden joukossa, minkälaisia kehoja pitäisi näyttämöllä nähdä ja tuota olisi voitu keskustella toiseenkin tapaa. Mutta jotenkin ehkä nykyinen keskustelukulttuuri on vähän sillä tavalla ehkä äkkiä kärjistävä ja sen vuoksi mennään nopeasti kumpikin omaan kulmaan ja sen jälkeen keskusteluja ei etene. 

Anne: Kyllä ja sitten vielä, kun sosiaalisen median alustoilla keskustelua käydään, niin siellä asiat eskaloituu hirvittävän nopeasti. Tässä kyseisessä kääntäjäkohussa vielä mielestä ikävästi saatiin sitten lisää vettä myllyyn sillä, että katalaanikääntäjä Victor Obiols, tällainen valkoinen mieskääntäjä, joka myös sitten hollannin kääntäjän tavoin tuli sivuutetuksi tästä toimeksiannosta samoin perustein. Koettiin, että halutaan mieluummin hakea toisenlainen identiteetti kääntäjälle, niin hän sitten myöhemmin eräässä äärimmäisen julkisessa haastattelussa meni heittämään, että ”no hänpä hakee sitten pikeä ja värjää naamansa mustaksi, jotta saa tulevaisuudessa lisää töitä”. Siinä se oli ikävää, että tällaiseen pisteeseen mentiin, mutta kyllä siinä se tavallaan havainnollistaa myös niitä huolia, taiteilijan huolta siitä, että kenen käsiin työni annan. Tämä Obviols tuli ehkä ottaneeksi, että hän ei varmaankaan ollut sitten ihan oikea henkilö kuitenkaan tähän tällaiseen toimeksiantoon. Sikäli saatiin myös argumentteja siihen suuntaan, että todella meidän pitäisi nähdä vaivaa, että löydämme kääntäjät, jotka arvostavat näitä tekstejä, koska toki se on jokaisen taiteilijan, jokaisen kirjailijan toive ja oikeuskin oikeastaan, että hänen rakas tuotoksensa päätyy käsiin, jotka sitä arvostavat.  

Juha: Monet kirjailija kokevat itsensä sen verran taiteilijoiksi, mitä he ovatkin tietysti, että se on aina vaikeata luovuttaa. Puhuin ruotsalaisen menestyskirjailija Jens Lapiduksen kanssa tässä juuri hiljattain. Hän oli hyvin huolissaan omasta kirjastaan, joka oli käännetty englannin kautta japaniksi, että mitähän siinä on tapahtunut matkalla ja voisikohan joku kertoa, että mitä siellä oikeasti nyt lukee ja miten ne uppoaa… Mutta onko tämä kirjailija huoli sitten oikeasti perusteltua, koska kääntäjät ovat ammattilaisia, jotka tekevät tätä hommaa ja ovat hyviä sukeltamaan sinne. Siihen ei välttämättä vaadita kokemusasiantuntijuutta, esimerkiksi siinä mielessä, että dekkareista vaikka puheenollen, että jos kääntää sarjamurhaajaromaania, että täytyy ensin käydä tappamassa puolenkymmentä ihmistä tuolla ennen kuin pystyy kääntämään kyseisen tekstin.  

Kaisa: No varmaan tavallaan se huoli on vähintäänkin ymmärrettävä ja siinä ehkä juuri näkyy se, että useimmissa tilanteissa toki, tietenkin kun joskushan ollaan sellaisessa tilanteessa, missä kirjailija osaa itsekin sitä kyseistä kieltä ja nehän saattaa olla kääntäjille vähän hankalia vaiheita, koska silloin ehkä voi olla, että kirjailijalla on halunsa pistää sormensa peliin enemmänkin kuin olisi toivottavaa siinä, että minkälainen siitä käännöksestä muotoutuu, mutta tyyppitilanne ehkä olisi, että sitä ei voi kontrolloida ja just se tavallaan kontrolloimattomuus ja se, että siinä on se kielitaidon aspekti ja sen puuttuminen, niin sehän tarjoaa tietenkin, että sen takiahan meillä on hirveästi tällaisia epäluulon osoituksia ja kääntäjä-vääntäjä lausahduksia, kun siinä on taustalla se pelko siitä, että mitä jos sitten tapahtuukin jotakin ja joskus on tietysti tapahtunutkin, kyllähän sellaistakin käy, mutta tavallaan mun mielestä se on semmoinen inhimillinen huolen tunne siinä, kun joutuu heittäytymään jonkun armoille ja sitähän se kirjailija joutuu siinä tekemään. Hän joutuu luottamaan siihen, että hyvin tässä käy ja hänen tavoitteensa jollain tapaa tunnistetaan ja niitä kunnioitetaan. Siinä näkyy se sellainen kääntämisen valta-asema ja sellainen tavallaan… Se on jännä kun kääntäminen on aika näkymätöntä ja kääntäjät keskimäärin on sanoisiko, suhtautuu hyvin nöyrästi tehtäväänsä eikä ole kovin vallanhimoisia sen suhteen, mutta siinä toiminnassa sinänsä on tämmöinen valta-asema sisäänrakennettuna. Silloin se on sen kääntäjän käsissä, että minkälaisena se teksti välittyy ja minkälaista tyylilajia ja minkälainen vaikutelma siitä syntyy, miten [ja] minkälaista mielikuvaa alkutekstistä lukijoille sitten tarjoillaan. Tosi ymmärrettävää se on, että siihen syntyy semmoinen huolen tunne. 

Anne: Kyllä, käännetty teos on kuitenkin sanasta sanaan kääntäjänsä kirjoittama. Kääntäjällä on oikeastaan myös velvollisuus varmistaa, että se on ihan kokonainen, eheä taideteos, joka toimii omilla ehdoillaan. Usein, jos käännetty teos liikaa pyrkii jäämään sinne alkuteoksensa rakenteisiin ja näin poispäin niin se ei ole sitten taidetta, sanataidetta enää käännöksen. Eli kääntäjällä on velvollisuus ottaa se teksti omiin käsiinsä ja tehdä siitä omansa, tehdä siitä uusi uudella kielellä ja se voi tietysti olla kirjailijalle hermostuttava ajatus, jos varsinkin sitten kirjailijalle, joka ei välttämättä kääntämisen dynamiikkaa… Toisaalta olen tavannut myös kirjailijoita, jotka ovat aivan iloisesti sitä mieltä, että heidän tekstinsä saattavat parantua käännöksenä. Käännös voi hyvinkin olla paljon parempikin, kuin se alkuteksti, jos se päätyy taitavan kääntäjän käsiin.  

Juha: Jos ajatellaan esimerkiksi tässä sitä lavarunoutta, spoken wordia, niin Anne sinullahan on kokemusta siitä, että sä olet heittänyt niin sanotusti live-keikkoja, ollut lavalla läsnä kun runoilija on lausunut omaa tekstiä ja mennyt oman kielen rytmissä jossain ja sitten sinä olet tuonut siihen suomen kielen rytmin, toki et ole kääntänyt niin kuin tulkki, vaan olette ennakolta varmistaneet, saaneet sen homman. Niin siinä se luottamus on aika tärkeä, teidän keskinäinen luottamus pelaa, dramaturgia rakennettu kuntoon, te teette yhdessä tavallaan biisin, ette soita free jazzia. 

Anne: Kyllä joo ja näissä tilanteissa silloin kun mä olen itse kääntäjänä mukana lavarunoustapahtumassa runoilijan rinnalla, niin silloin mietitään aika tarkkaan ja tavallaan se koreografia ja silloin usein tietysti taiteilijalla itsellään on aika paljon sananvaltaa, että kuinka hän toivoo käännöksen esitettävän, haluaako hän esittää ensin oman teoksensa, oman runonsa kokonaisuudessaan vai onko hän ennemmin sitä mieltä, että hän lukee sieltä aina muutaman säkeen kerrallaan ja minä sitten lausun niistä suomennokset, jotta myös se alkukieltä osaamaton yleisö pysyy siinä niin kuin ymmärryksessä mukana koko ajan. Nää on mielenkiintoisia kysymyksiä, miten näitä sinne rakennetaan, tietysti… 

Juha: Kummalla siinä sitten on valta, vietkö sinä tai viekö kirjailija? 

Anne: [naurua] 

Juha: [naurua] 

Anne: Kirjailija vie ja tuota itse yritän olla siellä niin kuin… Ja mä olen sitä paljon reflektoinut, että minkälainen on tuota se oma positio kääntäjänä lavalla, koska kuitenkin sitten se jotenkin personoituu minuun hyvin paljon se teksti ja tulen sitten toisena tekijänä hyvin konkreettisella tavalla näkyväksi. Mutta tuota minä itse, koska ajattelen tätä tätä semmoisena paikkana tehdä muunkielistä runoutta Suomessa näkyväksi, sillä että niistä tehdään käännöksiä ja sitten käännösten olemassaolon myötä niitä voidaan tapahtumiin viedä, niin sillä tavalla ajattelen, että sitä kokonaistarkoitusta palvelee se, että mä miellän oman roolin semmoisena ymmärryksen apuvälineenä ja pyrin sitten kuitenkin tietyllä tapaa, jos mahdollista, niin piilottamaan itseni siinä tilanteessa. Siihen jos pystyn vaikuttamaan esityksellisin keinoin, että pyrin olemaan ehkä semmoinen hiljainen, hillitty suomennosääni ikään kuin, jotta sitten itse taiteilija saisi tilaa ja jotta nämä muut kielet saisivat suomalaisissa kirjallisuustapahtumissa tilaa, koska niille todella tilaa pitää raivata, sitä ei anneta. Se on tavallaan se iso työkenttä siinäkin mielessä.  

Juha: Vähemmistöjen on aina vaikeampi saada äänensä kuuluville kuin enemmistön, se tavallaan kuuluu jo käsitteissä vähemmistö. Mutta Kaisa, onko kääntäminen siis, jo viittasit tähän, että siinä mielessä se on vallankäyttöä, kun siinä valta on kääntäjällä, mutta onko se konkreettisesti tai, sillä tavalla, jos sitä asiaa lähtee tutkimaan, niin voiko kääntämällä käyttää valtaa jättämättä kääntämättä tai kääntää tietyllä tavalla? 

Kaisa: Joo ilman muuta ja käytetään [naurua]. 

Juha: [naurua] Kerro, miten?  

Kaisa: Maailmassahan on siis tuota… Maailmassa käännetään valtavasti, ammattikääntäjien ohella siis monissa muissakin tilanteissa. Sehän on ihan mieletön mahdollisuus sille, jolla on se kielitaidollinen yliote, niin erilaisissa tilanteissa tavallaan kääntää itselleen suotuisalla tavalla tai jättää jotakin kääntämättä. Toisaalta esimerkiksi diplomatiassa ja tulkeilla voisi olla paljon tarinoita siitä, että miten jossain tilanteessa taktisesti jätetään jotain kääntämättä ja saadaan maailmanrauha sitten säilymään. Hyvässä ja pahassa sitä voidaan käyttää, mutta mä itse ajattelisin ehkä, että vielä nyt laajentaisi vähän tuosta, että tavallaan niistä sisällöistä laajempaan, että mitä me voidaan kääntämisellä tehdä, mitä kääntäminen tekee tässä maailmassa ja minkälaista valtaa kääntämisellä on, niin se on aika laaja kenttä kanssa, että millä tavoin sillä, että asioita esitetään jollain toisella kielellä, kuin millä ne on jo esitetty, niin voidaan ottaa mukaan uusia ihmisryhmiä tai jättämällä kääntämättä voidaan sulkea pois tiettyjä ryhmiä. Tavallaan Annehan puhui tästä samasta nyt niitten runoilijoiden osalta, mutta vaikka esimerkiksi koronaviestintä, josta taidetaan myöhemmin tässä podcastissa jossain vaiheessa keskustella, niin keille kaikille mitäkin tietoa annetaan ja millä tavoin se on saavutettavissa ja kuka otetaan mukaan yhteisiin puuhiin ja ketä ei, niin nämä on ihan valtavia ihmiskunnan ydinkysymyksiä itseasiassa. Miten me tullaan toimeen keskenämme tässä maailmassa. Kääntäjät, juuri tuossa Annekin hyvin kuvasi, että kääntäjänä hän haluaa siellä lavalla olla tämä vaatimaton, hiljainen ja vähän taustalle jäävä kääntäjän ääni ja se on ehkä aika tavallaan… Kääntäjät ja tulkit, ja kääntäminen ja tulkkaus, on semmoisia, joihin katse harvoin osuu, mutta siinä tavallaan yhteiskunnan jatkuvassa toiminnassa, niin se on vähän niin kuin sähkö. Ehkä sillä tavalla, että sen pitää virrata tai jos ei se virtaa, niin sitten ollaan pulassa. Se taas vasta onkin sitä valtaa vielä enemmän kuin se, että ”okei mä käännän tän tällä tavalla” ja tapahtuu jonkinlainen tulkintaero. Mutta se, että millä tavoin se mahdollistaa tai ei mahdollista sitä, että me toimitaan yhdessä, se on mun mielestä se kova juttu.  

Juha: Sittenhän tietysti kääntäminen ei ollut pelkästään sitä, että mä välitän tässä tietoa, niin kuin tietokirjallisuuden kääntäminen tietysti monesti on. Esimerkiksi runon kääntäminen, kaunokirjallisuuden kääntäminen on myös sitä, että siinä välitetään myös kulttuurista toiseen, kielestä toiseen tunnetta ja taiteellista elämystä ja se antaa sitten sitä sähköä ja on sitä monimuotoisuutta ja sitä syvälle menevää tavaraa, mikä jää ihmiselle ja ihmiskunnalle mieleen  

Kaisa: Ja sydämeen. 

Juha: Ja ennen kaikkea sydämeen. Kiitos Anne Ketola ja kiitos Kaisa Koskinen. Olet kuunnellut Käännetään rautalangasta -podcastia, toista osaa siitä, ja kuka kääntää ja ketä. Seuraava jakso tulee sitten menemään kriisin puolelle. Kriisi ja kieli ja saavutettavuus, kiitos seurasta.