Käännetään rautalangasta –podcast, 3. jakso: Kriisi, kieli ja saavutettavuus

Haastattelu: Toimittaja Juha Roiha

Puhujat: Helsingin yliopiston käännöstieteen dosentti Tuija Kinnunen ja Tampereen yliopiston saksan kielen, kulttuurin ja kääntämisen professori (tenure) Maija Hirvonen

Tuotanto: SKTL:n viestintäasiantuntija Maarit Laitinen ​

​Käsikirjoitus: Maija Hirvonen, Sari Hokkanen, Tuija Kinnunen, Maarit Laitinen, Esa Penttilä, Juha Roiha, Kristiina Taivalkoski-Shilov ja Gun-Viol Vik

[kesto 35 min 29 s] 

Jaksossa keskustellaan saavutettavasta viestinnästä, erityisesti kriisien yhteydessä.

[tunnusmusiikkia]

Juha Roiha: Tervetuloa Käännetään rautalangasta -podcastin kolmanteen osaan, jossa sukellamme suoraan syvään päähän. Puhumme kriisistä, kielestä ja saavutettavuudesta. Minä olen Juha Roiha ja kanssani keskustelemassa ja puhumassa tästä asiasta ovat Tuija Kinnunen, Helsingin yliopiston käännöstieteen dosentti. Hei Tuija.

Tuija Kinnunen: Moi!

Juha: Ja Maija Hirvonen, saksan kielen, kulttuurin ja kääntämisen professori Tampereen yliopistosta.  Hei sinne Tampereellekin

Maija Hirvonen: Hei vaan!

Juha: Lähdemme siis kriisistä. Olemme eläneet puolitoista vuotta, jos ei pidempään ja toivottavasti ei kauhean pidempään enää, kriisin keskellä, josta on sanottu, että se kohtelee kaikkia tasavertaisesti. No, korona on semmoinen kriisi, joka todella kohtelee siinä mielessä tasavertaisesti, että sen voi saada riippumatta sosiaaliluokasta, riippumatta varallisuudesta, riippumatta sukupuolesta. Mutta siitä, miten tietoa saa ja miten kriisi käsitetään, siinä sitten tullaan erinäköisiin ongelmiin. Hahmotellaan ensin tätä koronakriisiä, vaikka tuosta yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Onko se oikeudellisesti oikeasti tiedon [saamisen kannalta] yhdenvertaista kaikille tämän maapallon asukkaille.

Tuija: No mä voisin…

Juha: [samanaikaisesti] Tuija, joo!

Tuija: …ehkä aloittaa. Mutta jos nyt ajatellaan tällä lailla ihan Suomea tällaisena yhteisönä, kontekstina, niin meillähän on melko vähäväkinen valtio, mutta siitäkin lähes 10 % on jo semmoisia henkilöitä, jotka ovat muualta tulleita ja sitten joillakin alueilla pääkaupunkiseudulla, Helsingissä, se luku onkin jo 25 % väestöstä. Kun suuri osa tästä koronaviestinnästä, jonka tarkoituksena on saada ihmiset noudattamaan tiettyjä ohjeita, jotta pandemia pysyy jotenkin hallinnassa, niin siinä mielessä sitten ei enää puhutakaan, että tieto saavuttaisi ihan yhdenvertaisesti. Ei varsinkaan ihan alussa, että hyvä kun siinä kriisin alussa saatiin järjestettyä ruotsinkielinen tulkkaus ja tieto edes sillä valtakunnan toisella virallisella kielellä. Sitten eri kunnat ja kaupungit joutuivat äkkipäätä siihen tilanteeseen, että nyt meidän pitäisi saada tämä terveyspuoli kunnassa toimimaan sillä tapaa, että ihmiset pysyvät terveinä ja kaikki saadaan testattua ja sairaalat hoitamaan sairaita. Ei se ihan niin kuin yhdenvertaista ole, enää sitten, kun pitäisi osata toimia.

Juha: Ilmeisesti yhteiskunta ei ollut myöskään varustautunut tähän tiedottamiseen niin, että kaikki oltaisiin saavutettu, koska tämmöistä tilannetta ei ole aikaisemmin ollut, että viesti pitää saada nopeasti perille kaikille.

Tuija: Niin joo, sen näki kyllä heti, koska tässä tietysti kääntämisen tutkijana heti ryhtyy miettimään, että mitäs tämä maa nyt sitten toimii, tarvitaanko yhtäkkiä kääntäjiä, tulkkeja ja tietoa todella monella kielellä. Sitten lähdettiin tutkimusporukassa, meitä oli monta Helsingin yliopistossakin tästä asiasta kiinnostunutta tutkijaa, niin katsomaan ja tallentamaan aineistoja. Miten kaupungit lähestyvät tätä ongelmaa ja kyllähän pääkaupunkiseudulla sitten Helsinki, Vantaa ja Espoo, kaikki lähtivät vähän niin kuin omin päin, tai sitä tietoa tuli moninkertaisesti ja vähän koordinoimatta, ennen kuin Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL sitten sai koneensa  käyntiin. Kaikki lähti liikkeelle sujuvammin. Aika lailla oli sellaista, että ihmiset joutuivat todella tekemään suunnittelemattomia ratkaisuja tuolla kunnissa.

Juha: Jotenkin tuntuu, että tässä kriisiviestinnässä tämän koronan suhteen on menty tavallaan lääketiede edellä, mikä on tietysti aika ymmärrettävää, kun kyse on tämmöisestä lääketieteellisestä ja tautiin pohjautuvasta ja taudin leviämiseen pohjautuvasta jutusta. Sitten sen jälkeen ollaan ajateltu, että ”ai niin, meillä on niitä ihmisiäkin, jotka tulen kipeäksi, mitä me niille kerrottaisiin.”

Tuija: Joo, tosi hankala jo pelkästään kielen näkökulmasta, koska toisaalta on se kaikki tieto, mitä kuvitellaan, että voidaan välittää television ja internetin välityksellä, kirjallisessa muodossa, mutta sitten tarvitaan paljon kanavia ja sitten ne ihmiset pitää myöskin kohdata tuolla kentällä. Todella niin kuin nähdään se ihmisten moninaisuus, että miten sitä tietoa sitten pitää välittää. Tässä [on] yhteiskuntakin ison kysymyksen edessä, [jotta] kaikki saavutetaan.

Maija: Jos…

Juha: [samanaikaisesti] Niin tämä saavutettavuus, Maija…

Maija [samanaikaisesti, hymähtää]

Juha: …olin juuri kysymässä sinulta. Niin tuota, toi saavutettavuushan on sitten seuraava ongelma: mitä kieltä käytetään, mitä kanavia käytetään, pitääkö ruveta piirtämään ja kertomaan, mitä tehdään

Tuija: Niin.

Maija: Kyllä joo, olinkin juuri lisäämässä tähän alun keskusteluun sen asian, että kriisin kautta toki saavutettavuus on tullut kaikkien huulille ja on se tullut toistakin kautta, eli nyt on ajankohtaista lainsäädäntöä Suomessa, joka on tuonut saavutettavuusasiat eri lailla julkiseen keskusteluun ja ihmisten tietoisuuteen, mutta saavutettavuus ei tietenkään [ole] yhteiskunnallisena haasteena mitenkään uusi. Niin kauan, kun meillä on ollut eri lailla maailmaa kokevia, eri lailla aistivia, eri lailla vaikkapa vammautuneita tai muuten rajoituksia kokevia ihmisiä, niin aina saavutettavuus on ollut tärkeä heidän kannaltaan ja perinteisesti saavutettavuus onkin käsitetty erityisesti erilaisia vammaisryhmiä palvelevana yhteiskunnallisena ideaalina ja tavoitteena. Mutta toki se kielellinen saavutettavuus on nyt tässä, ja tiedon saavutettavuus tommoisella kognitiivisella tasolla, on tullut tässä koronakriisin aikana tietysti erityisen vahvasti esille, mutta saavutettavuuteen liittyy tosiaan erilaiset aistien välillä, aistista toiseen menevät kääntämisen ja tulkkauksen muodot, kuten vaikka kuvailutulkkaus tai tekstitys tai viittomakielen tulkkaus tai vaikkapa verkkosisältöjen saavutettavuus.

Juha: Niin, saavutettavuus avautuu todellakin aika moneen suuntaan. Se ei ole pelkästään sitä, että nyt mä menen ja kerron tolle, vaan että se sisältää aika paljon sellaisia merkityssisältöjä. Mihin muualle toi vielä avautuisi?

Maija: No se sisältää… Oikeastaan sen voi lyhyesti tiivistää, mitä saavutettavuus on, niin että se on menetelmiä, palveluita, välineitä siihen, että kaikki pystyy osallistumaan yhteiskunnan ja arkisen elämän eri alueille. Elikkä viestintään, koulutukseen, työelämään, kulttuuriin ilman muuta ja niin poispäin, eli että me voidaan jokainen toimia tässä yhteiskunnassa niillä kyvyillä, joita meillä on ja joita välttämättä ei pysty muuttamaan, jolloin se ihminen itse ei voi ikään kuin muuttua toisenlaiseksi tai saada toisenlaisia kykyjä, vaan silloin on otettava käyttöön tällaisia erilaisia, vaikkapa kääntämisen ja tulkkauksen muotoja, jotka sitten mahdollistavat sen osallistumisen.

Tuija: Tuosta voisi varmaan ihmisille sitä avata, että miksi juuri käännöstieteilijät tutkii tämmöisiä asioita. Sen takia me tutkitaan näitä, koska meillä on paljon tietotaitoa siinä, miten välitetään viestiä erilaisille ihmisille, kun yleensä sitten perinteisessä kääntämisessä on jotenkin haluttu päästä kielirajan yli ja vähän valistuneemmin ajateltaessa on ajateltu myös [niin, että] mennään kulttuurin yli ja sitten vielä valistuneemmin on ajateltu, että kelles sitä viestiä vielä tarkemmin halutaan suunnata. Sitten kun mietitään näitä saavutettavuuden keinoja, niin niissä on kyse myös mukauttamisesta. Mietitään, että viesti halutaan saada perille mahdollisimman monenlaisille ihmisille ja silloin se alkuperäinen viestin sisältö otetaan… mietitään, että mitä mikä se viesti on ja ei välitetä niinkään siitä muodosta, vaan suunnataan se niiden ihmisten tarpeiden mukaan.

Jos ajatellaan, että on aistirajoitteita, joita ei voi muuttaa, niin kielitaidossa on sitten taas se puoli, että sekään ei kaikilla sillä lailla ole kehittyvää, että aina pystyisi omaksumaan sitä kieltä, missä ympäristössä on tai sitten, jos vaikka sattuu olemaan jollain kriisialueella, vaikka ihan suomalaisena matkailijana, vaikka Roomassa tai jossain tuolla Las Palmasissa tai missä oli tämä tulivuorenpurkaus, niin yhtäkkiä sitä tietoa tarvitsee siellä paikan päällä ja ei välttämättä sitten osaa espanjaa. Yhä enemmän, kun ihmiset liikkuvat pysyvämmin tai liikkuu vaihtelevammin, niin aina vaan enemmän tarvitaan tiedon välittämistä ja saavutettavaa tietoa eri tilanteissa.

Juha: Niin tässähän on varmaan yhtenä haasteena myös se, että tuo terveystiedon sanasto eri puolilla ja eri kielillä ei välttämättä ollut ihan kaikkien hallussa ja niiden hallussa, joissa se oli, niin ei sitten ehkä [heitä] löydetty juuri tähän tilanteeseen. Eikä näitä ihmisiä ollut tarpeeksi. Miten nämä pitäisi resursoida, että jos me varaudumme tämmöisiin kriisitilanteisiin sitten näin tulevaisuudessa, että tätä resurssia sitten olisi?

Tuija: No siinä onkin tuhannen taalan kysymys, koska… tai tuhannen taalan mikälie paikka se nyt oli… Mutta se pitäisi suunnitella kyllä huomattavan paljon paremmin. Nyt tietysti kunnat on kyllä hyvin ymmärtäneet, että tämä on semmoinen asia, mikä pitää miettiä valmiiksi seuraavia tilanteita varten ja sitä mä en tiedä, että miten poliittiset päättäjät saadaan ymmärtämään se asia, että viestintää pitää suunnitella. Viestintään pitää varata tosi paljon resursseja ja se, että kun tavalliselle ihmiselle jo kieli on varmaan vähän niin kuin ilma, jota hengittää, että se on ikään kuin sellainen, mitä ei tarvitse ottaa huomioon. Sitten, kun se muodostuu esteeksi, niin sitten ihmiset vasta alkavat tajuta, että tämä onkin aika tärkeä juttu, että viesti kulkee.

Mä toivoisin tosi hartaasti, että kääntämisen ja tulkkauksen asiantuntijoita otettaisiin nyt kuulolle ja sitten nämä ihmiset, jotka on ensisijaisesti siellä kunnissa viestinnästä vastanneet ja järjestelleet epätoivoisesti näitä juttuja, että nämä ihmiset koottaisiin yhteen ja sitten suunniteltaisiin jotain järkevämpää. Ainakin nyt THL:n sivuilta saa lukea, että THL ja Työ- ja elinkeinoministeriö sekä Sosiaali- ja terveysministeriö ovat jo 2020 perustaneet tämmöisen toimintaryhmän, joka pyrkii yhteistyöhön, [jotta] tiedottaminen olisi tasapuolista ja hyvää. Ainakin valtakunnan tasolla se on ymmärretty. Miten se asia sitten jalkautuu, saa nähdä.4

Maija: Minä voisin lisätä tähän kaksi asiaa ehkä, jotka voi olla semmoisia… helpompi lähteä toteuttamaan jo nyt, ainakin toinen niistä. Niin koulutus, ihmisten, kenen tahansa meistä koulutus, varsinkin viestijöiden, jotka on viestinnän kanssa tekemisissä eri organisaatioissa. Niin koulutus siitä, että ylipäätään tiedostetaan saavutettavuus, ruvetaan itse kukin muokkaamaan viestinnästämme saavutettavaa. Esimerkiksi konkreettinen asia olisi näkövammaisten kannalta lisätä verkkosivuille niitä tekstivastineita kuviin tai vaikkapa kuulorajoitteisten kannalta tekstivastineita äänitiedostoihin ja näin poispäin. Eli jokainen meistä voi tehdä näitä. Niihin on olemassa erilaisia ohjeistuksia, hyvinkin konkreettisia. Sitten toinen asia, mikä tulee varmasti olemaan mukana ja sitä täytyy puntaroida ja siihen tarvitaan lisää tutkimusta, on nämä ihmisen ja teknologian väliset suhteet eli missä määrin me voidaan hyödyntää teknologiaa, automaattista teknologiaa, näissä tilanteissa ja missä määrin tarvitaan ihmistä. Aina siellä yleensä on ihminen ja onkin ihminen jossain vaiheessa prosessia mukana, mutta kuitenkin, että me pystyttäisiin myöskin teknologisia ratkaisuja hyödyntämään sitten näissä tilanteissa. Esimerkiksi, kun tarvitaan kriisiviestintää, niin joissain kohdin voisi olla mahdollista ja sitä tutkitaankin, että konekäännökset toimivat sellaisina ensisijaisina tiedon saannin välineinä.

Siitä yksi esimerkki, miten itse asiassa saavutettavuusmuodot myös hyödyttävät toinen toisiaan on se, että on alettu havaita, että jos meillä on selkokielistä viestintää, niin koneet todennäköisemmin kääntää sitä parempilaatuisesti, kuin muunlaista viestintää, jolloin jos meillä on selkokielistä viestintää, niin sitten siitä on hyötyä, että sitä voi mahdollisesti konekääntimen kautta sitten myös hyödyntää.

Tuija: Tuossa juuri oli THL:n ensimmäisiä tutkimustuloksia, joita oli tehty. Reilu kolme ja puoli tuhatta osallistujaa oli tutkimuksessa, johon joku reilu 2000 osallistui, taikka siis lähetettiin reilulle kolmelle ja puolelle tuhannelle ulkomaalaistaustaiselle henkilölle kysely, reilu kaksi tuhatta siihen vastasi. Niin siinä sitten he vastasivat, että joo kyllä, he kokevat, siis lähestulkoon 95 % koki, että he ovat saaneet riittävästi tietoa. Mutta vaikka luku oli näin suuri, niin sitten siitä pystyttiin vastauksia erittelemään siltä pohjalta, että miten hyvä näiden henkilöiden äidinkielen, anteeksi [ei] äidinkielen vaan suomen tai ruotsin kielen taito oli. Mitä paremmaksi henkilö ilmoitti suomen tai ruotsin kielen taitonsa, niin sitä paremmin he kokivat tulleensa informoiduiksi. Sitten, vaikka henkilöillä oli semmoinen keskiverto kielitaito näissä kielissä, taikka siis jommassa kummassa nyt lähinnä [köhinää], niin he kokivat, että oli ongelmia. Siis tämä korona vie… korona ja koronasanasto ja koko tämän aiheen ymmärtäminen on ollut ja koettu niin hankalaksi teemaksi kuitenkin, että sen vastaanottaminen on ollut vaikeaa suomen kielen avulla, esimerkiksi että on tarvittu muunkielistä tietoa tästä. THL tosiaan tätä selvitti, että mitä kautta, mitä kaikkia kanavia on käytetty, niin jotkut väestöryhmät kuitenkin sitten turvautuivat aika paljon näihin taustamaidensa tiedotusvälineisiin. Sitten näissä tutkimustuloksissa nousi juuri esiin tämä, että miten saataisiin kuitenkin ihmiset turvautumaan siihen ensisijaiseen tiedottajaan elikkä Suomen valtion tiedotukseen siinä mielessä, että pandemian tilannehan oli ihan erilainen eri puolilla ja ohjeet ovat erilaisia.

Paljon myös nousi esille tämä disinformaation määrä, että tietoa on tosi paljon aina liikkeellä, mutta että mitenkä sitten saataisiin ihmiset käyttämään sitä tietoa, joka olisi oikeata ja tässäkin mielessä voitaisiin ajatella, että jos ihminen tottuu käyttämään jotain luotettavanoloista tiedotusvälinettä ja joka on saavutettavaa, niin sehän on jo merkittävä askel tiedotustoiminnassa. Se, mitä seurataan, niin se on sitten uskottavaa ja mä uskaltaisin jopa toivoa, että se kieli, jota käytetään maahanmuuttajille viestittäessä, että se olisi laadukasta, jolloinka se olisi myös hyväksyttävää. Ihmiset kokisivat sen, että heihin panostetaan, heitä arvostetaan, että tätä voi lukea, jos se on hyvää kieltä ja kääntämiseen on panostettu.

Tuo käännöspolitiikka kielipolitiikan osa-alueena nousee tärkeämmäksi ja tärkeämmäksi. Pitäisi tehdä päätöksiä tietoisesti siitä, että mille kielelle käännetään, miten paljon siihen laitetaan rahaa, ketkä tekee eikä hankinta olisi esimerkiksi semmoista, [kuin] nyt terveyspuolella kilpailutetaan asioimistulkkeja minuuttitaksalla. Siis nämä on semmosia surkeita lähtökohtia siihen, että ei arvosteta ensinnäkään tätä työtä ja sitten ei arvosteta… Annetaan se viesti sitten muualle, että teille valitaan nämä halvimmat tulkit ja käännökset. Se on mun mielestä ikävä viesti.

Juha: Kyllä, siinä ei arvosteta sen kummemmin asiakasta eikä arvosteta sitä, joka on siinä välissä, eli tulkkia tai kääntäjää.

Tuija: Eikä siinä arvosteta vaikkapa sitä terveydenhoitajaa, joka hoitaa synnytysvalmennusta taikka jotain vielä kriittisempää tilannetta ja hänen, näiden ihmisten pitäisi saada tehdä työnsä eettisesti oikein ja hyvin. Jos ei, niin siinä välissä ole sitten semmoista ihmistä, joka pystyy sen työn tekemään kunnolla, niin siinä ei kyllä arvosteta sitten oikein ketään niistä kolmesta vuorovaikutuksen osapuolesta.

Juha: Mites jos astutaan tuon kielen ulkopuolelle, mennään visuaalisuuteen. Niin Maija, sinä olet tutkinut aika paljon ymmärtääkseni myös sitä, että miten voidaan esimerkiksi työehtosopimuksia tehdä sarjakuvaksi tai vastaaviksi. Voiko tätä viestintää, ja jos voi, niin mihin pisteeseen saakka, viedä sinne kielen ulkopuolelle eli visualisoida, viedä visuaalisen kielen… ”Tässä minä piirrän ja kerron teille tätä tilannetta.”

Maija: Joo no, [yskäisy] niin korjaan sen verran pikkasen, että itse en ole näissä tutkimuksissa sillä tavalla aktiivisesti mukana, mutta meidän yliopistossa…

Juha: [samanaikaisesti] Okei.

Maija: …ja mun oma tutkimusryhmä on mukana sellaisissa hankkeissa, joita on juuri nyt kaksi käynnistynyt, joissa tätä tutkitaan eli miten kirjoitettua viestintää ja varsinkin semmoista vaativaa asiantuntijaviestintää, kuten sosiaalialan tekstejä, niin tuota kuvallistetaan, sarjakuvallistetaan eli esitetään kuvan keinoin. Kysymykseen siitä, miten pitkälle sitä voi tehdä. Tutkimus vielä tietysti jatkuu. Aiheen piiristä maailmalla tunnetaan esimerkkejä kutenpa juuri työsopimukset ja meilläkin on ollut Tampereella tämmöisiä opiskelijaprojekteja kurssien yhteydessä, joissa on esimerkiksi, Tuija mainitsi synnytysvalmennukset, niin jotain synnyttämiseen liittyviä infoesitteitä Tampereen yliopistollisessa sairaalassa niin on visualisoitu . Eli tätä kielestä kuviksi -menetelmää voi kyllä hyödyntää hyvin paljon ja sehän on ollut jo pitkään käytössä meillä kuvakommunikaatio-käsitteen alla. Elikkä kommunikoidaan vaikkapa kehitysvammaisille, niin siellä se on ollut mukana. Kyllähän sitä voi pyrkiä tekemään niin pitkälle vaan, kun… Sitä voi aina kokeilla, että tuota nyt ainakin haasteet on tietysti noilla erikoisalan viesteissä siinä, että mitenpä semmoisia jotenkin vakiintuneita käsitteitä kuvallistetaan. Ehkä on helpompaa, kun kuvallistaa jotain arkisia objekteja, kuten vaikkapa ihminen tai talon tai joku toiminta, että kävelee, mutta toki sitten kun tullaan kuvan ja sanan eron, niin meillä päästään siihen, että kuvaan valitaan… Siis sanat on ja kieli on aina tietynlainen abstraktio siitä meidän ajattelumaailmasta, kun taas kuva on konkretisaatio tai konkretisointi siitä meidän ajattelumaailmasta, jolloin meidän täytyy tehdä valintoja. Vaikkapa kuvataan ihmistä siitä, että minkä muotoinen, minkä kokoinen, minkä värinen, minkä ikäinen, minkä… kumpaa, aa, mitä sukupuolta ja näin poispäin.

Siinä haasteita riittää, mutta mä itse olen taas tutkinut tätä asiaa toiseen suuntaan eli nimenomaan ennen kaikkea kuvailutulkkausta ja sitä, miten kuvallista informaatiota voi kielentää. Siinä tullaan sitten taas päinvastaisiin kysymyksiin.

Juha: [naurahtaa]

Tuija: [naurahtaa]

Juha: Niin siinä tullaan.

Tuija: Joo.

Juha: Ja siinä tullaan varmasti myös näihin kysymyksiin, kun mietitään sitä tavallaan suuntaa. Mainitsit jo tuon tekstityksen, eli tekstitys, joka on tehty alun perin kuulovammaisia varten, niin on ruvennut palvelemaan myös kantaväestöä ja levinnyt laajemmin, mutta myös sitä näin päin on meillä laissa, että täytyy esimerkiksi Yleisradion tehdä tiettyjä käännöksiä. Ne täytyy kääntää, ne täytyy tekstittää, mutta kuvailutulkkauksesta ei ymmärtääkseni Suomessa ole  minkäänlaista lakia.

Maija: Joo näin se on, että tuota… Sanotaan, että nyt on tämän uuden digilainsäädännön myötä ikään kuin mutkan kautta, kuvailutulkkausta velvoitetaan eli tämä digilaki, joka koskee siis julkisten toimijoiden verkkopalvelu- ja mobiilisovellusten saavutettavuutta, niin se määrää tämä laki siis noudattamaan tiettyä kriteeristöä ja siinä kriteeristössä on tietty taso, jota vaaditaan noudattamaan. Se taso tarkoittaa, että täytyy esimerkiksi verkkovideot, jotka julkaistaan kenelle tahansa siis julkiseen jakoon, ja julkisen palvelun toimijan, painotan sitä vielä, niin ne täytyy kuvailutulkata ja kuvissa täytyy olla tällainen tekstivastine eli kuvaileva teksti, jotta siis näkörajoitteinen saa käsityksen siitä sisällöstä, visuaalisesta sisällöstä.

Mutta tämä audiovisuaalisten mediapalvelujen direktiivi ja se lainsäädäntö, eli tämä direktiivi, tuli EU:n tasolta kymmenisen vuotta sitten ja sitten se tuli meidän jäsenvaltioiden lainsäädäntöön ja sitä on meillä täällä Suomessa ilmeisesti tulkittu ja lain kirjaimessa kirjoitettu niin, että ikään kuin tämä kuvailutulkkaus, joka on siinä laissa muuten selostus-sanalla mainittu, selostus ja sitten tämmöinen tekstityksen automaattinen ääneen luku ovat toisilleen vaihtoehtoisia. Tekstitys, siis kuulovammaistekstitys on siellä ilman muuta, se on täytyy tehdä, mutta sitten tämä selostus, eli kuvailutulkkaus ja tavallaan tekstitysten ääneen luku, joka tietysti myös palvelee näkörajoitteisia, koska meillähän Suomessa tekstitetään ulkomaiset ohjelmat tai vieraskieliset ohjelmat, jolloin heidän täytyy päästä siihen sen puheen tekstitykseen käsiksi sillä automaattisella ääneen luvulla, mutta kuvailutulkkaus… Toisin sanoen se selostus jätettiin tästä lainsäädännöstä tai sen tulkitsemisesta pois, koska laissa lukee, että täytyy tarjota selostus tai tämä tekstitysten ääneen luku ja nyt on ainakin Yleisradio tulkinnut jo pitkään tätä lakia niin, että siellä tarjotaan televisio-ohjelmien, vieraskielisten ohjelmien suomenkielisten tekstien ääneen luku, mutta kuvailutulkkaukselle ei ole minkäänlaisia tavoitteita.

Toki Yleisradio, täytyy tässä nyt sen verran vielä muistuttaa ja huomata, että Yleisradio on tehnyt paljon paljon työtä tämän kuvauksen suhteen ja se volyymi nousee vuodesta toiseen kyllä, mutta että mielenkiintoista on, että miten tosiaan näitä direktiivejä tulkitaan, koska toisissa maissa se laki tai se direktiivi on tulkittu eri tavoin ja kuvailutulkkaukselle on olemassa ihan tavoitemääriä lainsäädännössä.

Juha: Me voitaisiin varmaan Suomessakin kirjoittaa lakiin, jos halutaan.

Maija: Kyllä, kyllä.

Juha: Missä maissa tämä on laissa?

Maija:  Ainakin Iso-Britanniassa on, mutta toki se ei ollut ehkä EU:n seurausta, siellä on ollut jo 90-luvulta asti lainsäädäntöä kuvailutulkkauksesta.

Juha: Joo se on Iso-Britannian huomioon ottaen, niin se on melkein EU:sta riippumatta näin, huolimatta.

Maija: Niin, juuri näin.

Tuija: [samanaikaisesti] Mmm.

Maija: Mutta tosiaan mahdollista on, mutta toistaiseksi ei ole ja itse asiassa juuri tätä lakia… Hmm, onko se nyt laki sähköisistä palveluista, tämä medialaki, johon viittasin, niin sitä uusittiin tässä ihan taannoin, näin lähiaikoina on uusittu, mutta ei se sinne asti yltänyt.

Juha: Mitäs jos me puhutaan siitä, kun me lähdettiin tästä pandemiasta liikkeelle, niin tuota tämä todennäköisesti ei ole ensimmäinen eikä myöskään valitettavasti viimeinen kriisi, mitä me kohdataan ja kriisi-sanan määrittely on sinänsä aika mielenkiintoinen, että kaikki nyt tietää ja tajuaa, että tämä nyt on kriisi, kun tauti leviää, tarttuu ihmisiin, ihmisiä kuolee, jotkut joutuvat sairaalaan, yhteiskunnan kantokyky alkaa olla koetuksella, mutta kriisi voi olla myös monenlainen. Jos tässä vielä yritettäisiin jotenkin määritellä, että mikä tämä kriisi on, mihin nämä kieli ja saavutettavuus riittää.

Maija: Joo, no jos mä vaikka kuvaan sen verran, että kriisi varmasti on määritelmällisesti jotain yhtäkkistä ja dramaattista. Siis sillä on syvät vaikutukset, mutta toisaalta sitten, eli silloin tämä koronakriisi on hyvä esimerkki siitä, mutta jos saavutettavuutta mietitään, niin se… ehkä semmoiset piiloon jäävät kriisit, semmoiset henkilökohtaiset kriisit, tiettyjen yhteisöjen pitkäkestoiset kriisit jäävät pimentoon. Tai oikeastaan saavutettavuusasiat ovat ehkä tuoneet ne esiin ihan uudella, aiempaa vahvemmalla tavalla. Elikkä se juuri, että kun nyt vaikka koronakriisi tuonut saavutettavuuden uudelleen esiin ja sillä tavalla, että kuka tahansa meistä vaikka kokenut osan siitä henkilökohtaisesta kriisistä, eristäytymisestä omaan kotiin, kun ei pääse liikkeelle, ei pääse näkemään muita ihmisiä, ei saa kontaktia, joka on arkipäivää monelle liikuntarajoitteisille vaikka, niin jotenkin se, että me huomataan ne piilossa olevat kriisit ja pyritään tekemään niiden eteen jotain.

Juha: Tämä on minusta mielenkiintoista. Se, että saavutettavuus, mistä me tuossa puhuttiin ja lähdettiin, niin pitäisi toteutua myös, että se olisi ihan tasavertaista ja niin sen pitäisi toteutua eri aistien, mielellään kaikkien aistien kautta, riippuen eri ihmisistä.

Maija: Joo, kyllä juuri näin.

Juha: [samanaikaisesti] [naurahtaa]

Maija: Siinä on vielä paljon, siinä on varmaan… Kuulostaa hurjalta tavallisen tallaajan korville, että miten se nyt tehdään ja niin, ennen kaikkea, miten se tehdään. Mutta pikkuhiljaa sitä kohti erilaisin toimenpitein ja sitten toisaalta se ajattelu, että siellä voi olla vielä kätköissä vaikka mitä uusia mahdollisuuksia viestiä ja saada ottaa vastaan viestintää ja käyttää viestintää, kun me otetaan käyttöön näitä eri aisteja. Esimerkiksi nyt tutkitaan paljon myös haptiikkaa ja haptiiseja ja haptista viestitää eli kosketukseen perustuvaa, kosketuksella tehtävää viestintää, joka perinteisesti hyödyttää vaikkapa kuulonäkövammaisia. Me viestitään tosiaan… ja sillä pystyy todella paljon itse asiassa, se on ihan kieltä vastaava, on tällainen sosiaalis-haptinen kommunikaatio, niin hyvinkin monipuolinen järjestelmä siellä taustalla. Mutta että on vaikkapa tutkittu, että miten tällainen kosketusviesti, vaikkapa selkään piirtäminen tai keholle piirtäminen, edesauttaa vaikka matematiikan oppimista oppilaille ja näin poispäin, että aina löytyy tosiaan uusia käyttötapoja tämän saavutettavuuden kautta.

Tuija: Sitä kanssa mietin, että kun on nyt tosi hyvä, että näitä erilaisia erityisryhmiä varten kehitettyjä viestintämuotoja otetaan laajemmin käyttöön, koska ne palvelevat aika suurta yleisöä lopulta. Tässä jos nyt ajattelee ihan tätä koronaviestintää, niin nyt THL on tuon oman raporttinsa perusteella tai tutkimuksensa perusteella tullut siihen tulokseen, että koska suomen kielen taito on nyt kuitenkin keskimääräinen, nyt pitäisi ensisijaisesti satsata siihen selkosuomeen. Ensinnäkin yksinkertaistetaan sitä viestintää ja tämähän on aikaisemmin huomattu, en nyt muista tarkasti, mutta muistaakseni joku pohjanmaalainen sairaala otti käyttöön potilasohjeisiin nämä selkomuodot ja senhän seurauksena oli niin, että kaikkiin ihmiset rupesivat käyttämään niitä. Mä sanoisin, että kun viestintää tehdään, niin sitä kun tehdään niin tavallaan vasemmalla kädellä, mutta se, että jos siihen satsattaisiin aikaa ja mietittäisiin, miten asiat voitaisiin yksinkertaisemmin ilmaista, se olisi tässä maassa jo iso harppaus. Palveltaisi näitä ryhmiä, joille viestintä on vähän vaikeampaa, niin kyllä siinä aika moni muukin hyötyy.

Maija: Pakko vielä ehkä painottaa: kuitenkin lähtökohtana on ihmisoikeudet ja se yhdenvertaisuus eli tämä kaikki saavutettavuus tiivistyy tai kilpistyy siihen YK:n yleismaailmalliseen ihmisoikeusjulistukseen, jossa taataan kaikille kaikista rajoitteista tai kyvyistä riippumatta mahdollisuus osallistua elämään.

Juha: Kyllä ja ennen muuta se, että miksi tämä asia pitäisi kiinnostaa enemmistöä, on tavallaan kaksijakoinen. Ensinnäkin enemmistö ei ole koskaan pysyvä. Enemmistössä oleva ihminen ei pysty kuvittelemaan, ennen kuin hän joutuu siihen tilanteeseen, että hän yhtäkkiä onkin vähemmistössä, esimerkiksi kielellisiä saatavuuden. Joku ihminen on jossain keskellä Aasiaa, siellä tulee iso katastrofi. Hän ei ymmärrä tapakulttuurista mitään, hän ei ymmärrä kielestä mitään, hän ei ymmärrä mistään mitään ja jotenkin pitäisi päästä sieltä pois, selvitä hengissä.

Tuija: Vaikka tsunami.

Juha: Esimerkiksi tämmöiset. Sitten toinen on se, että kun saisi jotenkin jakeluun ihmisille sen, että ainakin tähän mennessä kaikki tämmöiset kielelliset ja visuaaliset jutut, mitä on tehty vähemmistön edun vuoksi ja vähemmistön tarpeet huomioon ottaen, ovat kääntyneet loppujen lopuksi enemmistön eduksi. Eli enemmistö on ruvennut käyttämään myös niitä samoja juttuja, just esimerkiksi tekstityksiä. Nyt ihmiset katsoo kännykästä tekstityksiä ilman, että täytyy panna ääntä päällekään ja esimerkkejä on vaikka millä tavalla. Niin Tuija ja Maija, eikö tämä nyt rohkaise kuitenkin tähän työhön ja siihen, että tässä ollaan menossa siihen oikeaan suuntaan?

Maija: Joo, ilman muuta.

Tuija: [samanaikaisesti] Kyllä.

Maija: Ja jos vielä yhden aspektin lyhyesti yritän tähän sanoa on se, että kun me saadaan [ja kun me] tehdään asioista saavutettavia, me saadaan yhä enemmän ihmisiä mukaan. Erilaisin taustoin, erilaisin kyvyin mukaan, vaikkapa työelämään, niin sieltä paljastuukin jännittäviä ja erittäin kiinnostavia ja meitä kaikkia hyödyttäviä kompetensseja ja sellaista tietotaitoa, jota me [ei] ennalta osattu arvatakaan, että sitä on.

Juha: Tuija.

Tuija: Niin, mitäs mä nyt sitten vielä sanoisin… Että sanotaanko työsarkaa riittää, mutta on tosi mielenkiintoista ja tuota… Sanoisin ehkä vielä sen, että kun usein puhutaan tämmöisestä kriisiresilientistä ympäristöstä, minkälainen ympäristö sitten toipuu kriisistä nopeasti, niin kyllähän selkeästi yksi piirre on se, että se on sivistynyt ympäristö, siinä mielessä se tietää asioista ja siellä ihmiset osallistuu ja kokevat olevansa osana demokratian kehitystä siinä mielessä, että pääsevät vaikuttamaan omiin asioihinsa ja näin. Tämä monipuolinen, moninainen, monimuotoinen viestintä on ihan selkeä ja tärkeä askelmerkki siihen suuntaan.

Juha: Toivotaan, että tämä viesti menee myös poliitikoille perille eli ensin meidän pitäisi saada viestittyä poliitikoille, että ne antaisivat meidän viestiä muille ja sitä kautta…[naurahtaa]

Tuija: [samanaikaisesti] Niin juuri.

Juha: …tämä tilanne hahmottuu. Kiitoksia Tuija Kinnunen ja Maija Hirvonen ja tämä oli siis Käännetään rautalangasta -podcastin kolmas osa, jossa puhuttiin kielestä, kriisistä ja saavutettavuudesta. Ensi kerralla menemme siihen aiheeseen, [jota] tässä jo sivuttiin, emme selkokieleen, mutta kun siihen, mitä kone ilmeisesti osaa paremmin kääntää eli konekäännökset, hyvä vai paha, uhka vai mahdollisuus, kuten nykyisin sanotaan. Kiitoksia.