Haastattelu: Toimittaja Juha Roiha
Puhujat: Kääntämisen professori Outi Paloposki Turun yliopistosta ja kirjallisuustieteen emeritus professori Hannu Riikonen Helsingin yliopistosta
Tuotanto: SKTL:n viestintäasiantuntija Maarit Laitinen
Käsikirjoitus: Sari Hokkanen, Tuija Kinnunen, Kaisa Koskinen, Maarit Laitinen, Outi Paloposki, Esa Penttilä, Hannu Riikonen, Juha Roiha, Kristiina Taivalkoski-Shilov ja Gun-Viol Vik
Jaksossa keskustellaan käännöksistä kulttuurin muokkaajina.
[Kesto 34 min 47 s]
Litterointi:
[tunnusmusiikkia]
Juha Roiha: Hyvät kuuntelijat, tervetuloa seuraamaan Käännetään rautalangasta -podcastin tämänkertaista osaa, jonka aiheena on ”käännökset kulttuurin muokkaajana”. Kääntämisellä on ollut selkeä ja kohtuullisen systemaattinen rooli monissa kulttuureissa. Kieli ja kulttuuri ovat vaikuttaneet toisiinsa vähän edestakaisin, ja me pohdimme nyt sitä, miten tämä vaikuttaminen on tapahtunut ja mitä siinä on tapahtunut, ja mikä on ollut kääntämisen rooli tässä välittäjänä.
Kanssani ovat keskustelemassa kääntämisen professori Outi Paloposki Turun yliopistosta ja yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori Hannu Riikonen Helsingin yliopistosta. Minä olen Juha Roiha.
Lähdemme liikkeelle vaikka käännöksestä kulttuurin muokkaajana. Miten ja mitä eri kirjallisuuden lajeja ja muotoja on tuotu Suomeen kääntämisen kautta. Hannu, lähdemmekö liikkeelle Agricolasta ja Raamatusta?
Hannu Riikonen: Se sopii hyvin, ja samalla voisi tietysti mainita monesta muusta maasta merkittäviä Raamatun käännöksiä. Niillähän on ollut monessa eri maassa hyvin ratkaiseva vaikutus kirjakielen kehitykseen. Sitten on tietysti muuta kirjallisuutta, joka on koettu erityisen arvokkaaksi ja jota on jo vuosisatojen ajan käännetty. Kyseessä on tietysti antiikin kirjallisuus. Nämä ovat hyvin monessa tapauksessa luoneet keskeisen perustan myöhemmälle kulttuurille ja myös myöhemmille kirjakielille.
Juha Roiha: Entä Outi?
Outi Paloposki: Kyllä, pitää paikkansa. Agricolaahan on Suomessa tutkittu hyvin paljon, samoin kuin hänen valtavaa käännöstyötään, vaikka painotus on ollut hänen kirkonmiehen roolissaan ja teologisessa merkityksessä, ja erityisesti Raamatun kääntämisessä. Agricolan myötä ja hänen jälkeensä suomen kirjakieleen on kehitetty ei ainoastaan sanastoa vaan myös esimerkiksi sanajärjestystä. On pohdittu, miten nimenomaan suomen kielellä sanotaan erilaisia asioita toisin kuin niissä monilla alkukielissä, joista Agricolakin käänsi.
Niin kuin Hannukin sanoi, antiikin kirjallisuus on ollut erittäin tärkeä esimerkki ja tyyppi kirjallisuudesta, jota Suomeenkin on tuotu. Mutta voisin ehkä lisätä, että melkein kaikki, mitä meillä on kirjoitettu, on saanut paljolti alkusysäyksensä käännöksistä.
Ajatelkaamme vaikka teatteria. Toki on ollut kansannäytelmiä ja erilaisia kiertäviä teatteriseurueitakin, mutta hyvin pitkälti teatterin kehittyessä ja institutionalisoituessakin malli tuli muualta ja teatteritekstit ovat edelleenkin paljolti käännöksiä. Suomalaiset teatteritekstit ja teatterin tekijät ja kirjoittajat, kuten Aleksis Kivi, olivat lukeneet ulkomaisia näytelmiä, ja käännökset vaikuttavat monella tavalla, sekä malleina että suoraan käännöksinä.
Hannu Riikonen: Itse kääntäjät, Agricola ja kaikki hänen seuraajansa, ovat olleet tavattoman merkittäviä kulttuurivaikuttajia, vaikka heitä ei aina suinkaan sellaisiksi ole koettu. Monet kääntäjäthän ovat jääneet suhteellisen tuntemattomiksi, mutta heidän merkityksensä ja vaikutuksensa on ollut itseasiassa tavattoman suuri.
Juha Roiha: Kääntämisen ajatushan tulee siitä, että pitää tarjota kansalle sen omalla kielellä tiettyä kulttuurista vaikutusta. Aluksi se oli uskonto, sitten se oli antiikin filosofia ja sitten tulivat muut aatteet. Mutta ensin piti keksiä ja ajatella se, että kansaa voidaan valistaa. Ilman sitähän kääntämisessä ei olisi ollut mitään tolkkua. Sivistyneistö olisi voinut lukea alkuperäisellä kielellä juuri niitä tekstejä, mitä se halusi.
Hannu Riikonen: Tällainen kansanvalistuksellinen funktiohan käännöksillä on usein ollut ja onhan Suomessakin tietysti esimerkkejä siitä, että oppikirjoja on joko käännetty suoraan tai sitten esitetty mukailuina ulkomaan kielistä.
Outi Paloposki: Erityisesti 1800-luvun mittaan, jolloin kirjakielen standardisointi oli erittäin tärkeää, siihen liittyivät niin monet asiat, kuten kääntämiseen aina liittyy. Juuri oppikirjat ja käytännölliset tietokirjat, kaikenlaiset maanviljelykseen tai karjanhoitoon ja metsänhoitoon liittyvät tietokirjat käännettiin, mutta samalla ne myös muokattiin Suomen tarpeisiin. Kyse ei siis ollut sellaisesta kääntämisestä kuin me tänä päivänä ajattelemme, tai uskollisuus alkutekstille sai ehkä erilaisia merkityksiä 1800-luvun mittaan.
Se päti myös moneen kaunokirjalliseen teokseen, ja niissäkin oli kansanvalistuksellista ainesta ja niitäkin saatettiin muokata Suomen oloihin, jotta kirja sopi suomalaiseen käteen. Lukutaidon karttuessa 1800-luvun myötä tähän liittyivät kaikki nämä asiat, kuten kansan opetus sekä kansakoululaitos, joka tuli myöhemmin, ja kirjastolaitos, joka pikkuhiljaa alkoi syntyä. Kaikki nämä vaikuttivat siihen, että kirjan tarve ylipäätään kasvoi ja sitä kasvatettiin ihan tietoisesti.
Hannu Riikonen: Kun ajattelemme näitä valistuksellisia tekstejä, oppikirjoja, oppaita ja niin edelleen, niin kääntäessä jouduttiin tekemään valtava työ myös terminologian kannalta. Eri alojen terminologia piti saattaa luontevalle suomen kielelle.
Juha Roiha: Niin, millä tavalla kääntäjät ovat kehittäneet suomen kieltä, jos ajattelemme tätä koko prosessia? Jostainhan ne sanat piti tempaista ja soveltaa tähän meidän omaan kieleemme?
Outi Paloposki: Kyllä, monet suomen kielen tutkijat ovat pohtineet, miten kääntäjät ovat sanoja suomeen tehneet tietenkin jo Agricolasta lähtien. Jo Raamatussahan oli hirveän paljon sekä täysin vieraita ilmaisuja suomalaisille että sellaisia tavallisia asioita, joita ei ollut aikaisemmin esiintynyt kirjakielessä. Agricolalta ovat sellaiset sanat kuin hallitus ja isänmaa muun muassa, ja omatunto ja raatihuone, joita tänä päivänä ei ehkä ajattelisi.
Agricolasta on hauska juttu Ylen opetussivustolla. Jos haette Ylen kanavilta, niin löydätte sen sieltä. Siinä on näistä sanojen syntyvaiheista.
Mutta on ollut muitakin, esimerkiksi Ahlqvistin maantieteen oppikirjan käännösprosessi, jossa hän kehitteli sellaisia sanoja kuten lumiraja tai aurinkokunta, jotka ovat edelleen käytössä. Voi vain kuvitella, kuinka paljon pohtimista siinä on ollut. Eivätkä ne olleet ainoita vaihtoehtoja. Oli muitakin sanoja, joita kokeiltiin. Muut henkilöt kokeilivat, ja jouduttiin vähän neuvottelemaankin, tai sitten joku sana vain vakiintui käyttöön ja toiset putosivat pois. Se on ollut sellaista koko 1800-luvun ja vielä 1900-luvullakin, ja edelleen käydään termikeskustelua siitä, mitkä sanat ovat sopivia, voiko ottaa vierassanoja käyttöön vai pitääkö käyttää omaperäisiä sanoja. Mutta erittäin paljon sanoja on kehitetty tämän suomentamisen prosessin kautta.
Hannu Riikonen: Voisin tässä mainita sellaisen sanan kuin filosofia. Sehän on suoraan kreikkaa, mutta sille ehdotettiin vastineeksi viisaustiedettä. Sitä sanaa käytetään vieläkin, mutta aivan humoristisissa yhteyksissä.
Juha Roiha: Miten, Hannu, jos puhutaan kaunokirjallisista yhteyksistä, niin miten paljon käännetty kaunokirjallisuus ja Suomessa silloin kirjoitettu kaunokirjallisuus keskustelivat kielellisesti keskenään? Miten paljon niillä oli vaikutuksia toisiinsa?
Hannu Riikonen: No tämä on kyllä aika monipuolinen ja monimutkainenkin kysymys, ja ehkä voin sanoa siitä vain jotakin. Yksi asia, joka minusta on hyvin huomionarvoinen, on se, että ennen kuin oli mitään yliopistollista kääntäjäkoulutusta, niin kääntäjät olivat itse aivan itseoppineita, ja he olivat monessa tapauksessa juuri kirjailijoita. Olen ajatellut, että pitäisi tehdä lähempi selvitys juuri siitä, mikä merkitys jonkin kirjailijan tuotannolle on ollut sillä, että hän on harjoittanut myös käännöstoimintaa.
No tietysti usein kyse oli varsin raadollisesta toiminnasta; halutiin saada lisätuloja kääntämällä. Mutta olen aina ajatellut, että suomalaistenkin kirjailijoiden kehityksen kannalta on varmasti ollut hyvin merkityksellistä se, että he ovat kääntäneet ulkomaista kirjallisuutta. He ovat saaneet sitä kautta varmasti ideoita omiin teoksiinsa ja samalla, kun he ovat kääntäneet, niin he ovat joutuneet sitten myös pohtimaan erilaisia kielen ongelmia, ja juuri kielihän on tietysti kirjailijan tärkein väline.
Juha Roiha: Outi?
Outi Paloposki: Kyllä jos ajatellaan kääntämisen, suomentamisen motiiveja, niin monilla on ollut myös jonkinlainen rakkaus kääntämiseen, mikä näkyy heidän kirjeenvaihdossaan ja heidän monissa muissa kirjoituksissaan. Sekin on varmasti noussut rakkaudesta kieleen ja kielen edistämiseen, ja sitä kauttahan monet ovat myös myöhemmin kenties ryhtyneet kirjoittamaan itse. He ovat aloittaneet kääntäjinä ja sen jälkeen kirjoittaneet itse. Se on mennyt moneen suuntaan.
Juha Roiha: Populaarikulttuurin puolellahan voidaan sanoa, että monet, jotka rupesivat kääntämään esimerkiksi dekkareita tai jotain viihdekirjallisuutta, päätyivät itse… Yksi, no se ei ole kuin muutaman kymmenen vuoden takainen esimerkki, mutta Jerry Cotton -sarjan kirjoittajista ainakin Tapani Bagge ryhtyi hyvin tuotteliaaksi kirjailijaksi sen jälkeen. Ehkä Mika Waltarikin teki käännöksiä ja Armas J. Pulla, jos vedetään sinne asti. Tietyt alakulttuurit siis ovat tulleet esille ja vaikuttaneet ja kääntämisen myötä. Nykyisin voidaan esimerkiksi ottaa mangaa, animea, rock’n’roll-kulttuuri, hiphop, cosplay, K-pop ja kaikki nämä. Miten paljon alakulttuureista valuu rajan yli sanastoa meidän kieleemme?
Outi Paloposki: Ajattelisin, että alakulttuurien lisäksi on kaikkea muutakin tällaista, esimerkiksi turismi ja ravintolakulttuuri, joista valuu paljon sanoja suomen kieleen, ei välttämättä aina kääntämisen kautta. Mutta sidokset tai yhteydet näitten eri ilmiöitten välillä ovat aika selviä, ja mitä enemmän liikutaan, niin sitä enemmän ehkä myös luetaan jonkun tietyn kulttuurialueen kirjallisuutta. Toisaalta, jos on kauempana olevia maita kuten Korea tai Japani, niin usein suomennokset auttavat ehkä kaukokaipuussa samalla tavalla kuin 1800-luvula auttoi muunkielisten romaanien suomennosten lukeminen ylipäätään.
Noissa alakulttuureista tällä hetkellä on ehkä hauskaa se, tai niissä huomaa erittäin selvästi sen, että ei riitä ainoastaan sana, kirjotus, vaan myös kuva ja ääni ja niiden yhteys ja ehkä jonkinlainen elämyksellisyys, kokemus, miten ne kaikki kietoutuvat yhteen ja miten niitä sitten suomennettaisiin. Kaikki tämä joudutaan ottamaan huomioon. Siinä on suomentajilla myös aika iso tehtävä, että pystyy huomioimaan koko kulttuuripiirin ja koko multimodaalisen ympäristön, missä teos tulee. Ajattele jotain räppiä, miten se on tullut Suomeen, rap-sanoitukset ja koko se rap-kulttuuri ja rap-musiikki, niin kyllähän se ilman muuta liikkuu, tai siinä liikutaan tosi paljon rajojen yli, mutta samalla jossain sellaisessa jakamattomassa, kun puhutaan rajoista. Mutta ehkä kulttuuri on jollain tavalla jakamatonta, että se rajojen ajatus siinä jollakin tavoin ikään kuin lievenee tai lientyy.
Juha Roiha: Miten, Hannu, kirjallisuuden puolella näet tuon asian?
Hannu Riikonen: Minä olisin melkein vielä jatkanut tuosta, mitä Outi sanoi.
Juha Roiha: Jatka ihmeessä.
Hannu Riikonen: Nimittäin populaarikirjallisuudella, populaarikulttuurilla ja viihdekirjallisuudella on kääntämisen historiassa hyvin mielenkiintoinen asema. Jos esimerkiksi ajatellaan suomalaista kulttuuria sotien välisenä aikana, niin korkeakulttuuri noin karkeasti ottaen kirjallisuuden alalla merkitsi hakeutumista saksalaiseen ja keskieurooppalaiseen kirjallisuuteen, mutta samanaikaisesti kuitenkin käännettiin hyvin runsaasti englanninkielistä viihdettä. Toinen minua aina kiinnostanut esimerkki on 1950-luvun kiinnostus italialaiseen kulttuuriin. Silloinhan hyvin paljon käännettiin, sanotaan nyt vaikka noita, Guareschin Isä Camillo -kirjoja. Myös italialainen iskelmä suomalaisine sanoineen oli suosittua ja tietysti italialaiset lännen sarjakuvat, westernit. Siinä lukijat saivat ilmeisesti tietämättään kosketusta myöskin italialaiseen kulttuuriin.
Juha Roiha: Millä tavalla kääntämisen myötä tieteen puolella, tieteen eri aloilla on kehitetty sanastoa ja käsitteistöä? Hannu viittasit juuri, ja Outi myöskin siihen, että se oli välillä vähän vaikeaa, kun ei ollut pohjaa, mistä lähteä.
Hannu Riikonen: Siinäpä se, ei ollut. Piti alusta lähtien keksiä jotakin uutta, ja tietysti tässä yhteydessä jälleen 1800-luku ja varsinkin sen jälkipuolisko on erityisen tärkeää aikaa. Silloinhan nimittäin ryhdyttiin hyvin paljon suomentamaan juuri ulkomaisia tietoteoksia ja tuolloin vuosisadan vaihteessa, siis 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, hämmästyttävän isoja teoksia käännettiin suomeksi. Se oli melkeinpä tietokirjallisuuden suomentamisen loistoaikaa. Siinä yhteydessä jouduttiin todella kehittämään terminologiaa, mutta siinä on kyllä ollut kieltämättä hyvin huomattavia vaikeuksia. Yksi tyypillinen esimerkki on I. V. Calamniuksen suomentama Aristoteleen Runousoppi. Itse August Ahlqvist joutui toteamaan, että se oli käännetty liian aikaisin, kun sopivaa terminologiaa ei vielä ollut olemassa. Jos tätä vanhaa Calamniuksen sinänsä kunnianarvoista ja kunnianhimoista käännöstä lukee, niin kyllä sen ymmärtäminen välillä on aika hankalaa.
Outi Paloposki: 1800-luvun loppuhan on mielenkiintoinen tietokirjan, tietokirjallisuuden suomentamisen kannalta sikälikin, tai kääntämisen ja tiedon välittämisen suhteesta yleensä, koska Suomihan oli ja on monikielinen maa ja meillä on ollut täällä muitakin kieliä kuin suomi. Viittomakieli oli samassa asemassa 1800-luvun lopulla, että viittomakielestä haluttiin, samoin kuten suomen kielestä, kieli, joka pystyy ilmaisemaan kaikki tieteen hienoudet ja kaikki sellaiset asiat, joista ei ole aikaisemmin sillä kielellä pystytty puhumaan tai keskustelemaan, ja viittomakieleen tehtiin samankaltaisia terminologian käännöksiä samoihin aikoihin.
Toki meillä käännettiin myös ruotsiksi, eikä siis vain suomeen ruotsista. Rajoista puhuttaessa on mielenkiintoista, että kaikki ei tullut rajojen ulkopuolelta, vaikka kääntämisestä puhutaankin. Suomessa käännetään ruotsista ja on aina käännetty ruotsista, ja nimenomaan Suomessa kirjoitetusta ruotsista erittäin paljon. Se on tärkeää meidän kulttuurimme kannalta.
Hannu Riikonen: Jos ajatellaan suomenkielisen kirjallisuuden kääntämistä ruotsiksi, niin silloinhan suomenruotsinkieliset kirjailijat ovat tehneet aivan valtavan työn. Me voimme ottaa melkein minkä tahansa suomenruotsalaisen kirjailijan ja katsoa hänen aikaansaannoksiaan ja siellä on juuri suomenkielisen kirjallisuuden käännöksiä.
Outi Paloposki: Ja runouden.
Juha Roiha: Joo, se toimii aika paljon molempien kielialueitten yli.
Olet kuuntelemassa Käännetään rautalangasta -podcastia, jossa puhutaan käännöksistä kulttuurin muokkaajina. Puhujina ovat kääntämisen professori Outi Paloposki Turun yliopistosta ja yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori Hannu Riikonen Helsingin yliopistosta.
Kun jo uitiin sisälle kieleen, niin mistä kielestä alun perin nämä käännökset ovat tulleet ja miten tämä on muuttunut? Mitkä olivat niitä alkuperäisiä sivistyskieliä, joista käännettiin?
Outi vaikka, kumpi vaan. [naurahdus]
Outi Paloposki: No tietenkin ne antiikin kielet, joista Hannu tässä jo mainitsi, ja tietenkin Raamatun kieliähän oli monia. Kun Agricola käänsi Raamattua, hän ei kääntänyt alkukielestä suoraan, vaan hänellä oli useita eri versioita ja käännöksiä myös omassa käytössään.
Mutta 1800-luvulla kaunokirjallisen kääntämisen alkuaikoina ruotsi ja saksa olivat ne tärkeimmät kielet, ja tehtiin myös niin, että jos haluttiin kääntää englannin- tai usein ranskankielinenkin teos, niin se käännettiin ruotsin tai saksan tai ehkä molempien kautta. Monet kirjat ovat tulleet meille useamman kielen kautta ikään kuin janoina tai jonoina tai miksi niitä nyt kutsuisi, siis välikielen kautta tehtyinä käännöksinä, eikä sitä alun perin pidetty mitenkään pahana. Nykyisinhän sitä ei kustantamoissa ainakaan haluta sanoa, jos näin on tehty. Haluttaisiin, että teokset käännettäisiin suoraan alkukielestä, mikä on ymmärrettävää.
Mutta on tilanteita, ettei ole alkukielen osaajia, ja Suomessa yleinen kielitaitohan oli nimenomaan ruotsi ja saksa ja sitten latina. Jos modernia eurooppalaista kirjallisuutta halusi kääntää, niin usein se sitten päätyi käännettäväksi välikielten kautta. Se on ollut erittäin iso askel käännösprosessissa, että on kuitenkin saatu vaikka espanjalaistakin kirjallisuutta suomeen käännettyä ennen kuin alkoi olla niitä ihmisiä, jotka pystyivät ja olivat halukkaita kääntämään, eivätkä vain hallinneet kieltä. Siihenhän vaaditaan muutakin kuin vain alkukielen taito.
1800-luvun loppupuolella englannista alkoi tulla enemmän käännöksiä ja samoin ranskasta. Ranskan taito oli ehkä vähän laajempaa jo aikaisemmin, kun naiset kääntäjinä alkoivat tähän suomennusurakkaan. Tällä hetkellähän suomentajakunnasta suurin osa on naisia, mutta se ei välttämättä ollut sillä tavalla alkuaikoina. Muutenkin naisten osallistuminen työelämään on ollut kiinni yhteiskunnallisista muutoksista ja olosuhteista. Mutta naiset osasivat näitä moderneja kieliä, englantia ja ranskaa, ja sitä myötä näitä tuli mukaan käännöstyöhön.
Hannu Riikonen: Sitten on tietysti otettava huomioon nämä kaukaisen idän kirjallisuudet. Aikaisemminhan ne suurimmaksi osaksi varmaan käännettiin jonkin välikielen, englannin tai jonkun muun kautta. Mutta kyllä siinäkin tilanne on nyt muuttunut ja meillä on nyt hyvin ammattitaitoisia kääntäjiä, jotka kääntävät Kaukoidän kirjallisuutta, Japanin kirjallisuutta ja muuta vastaavaa.
Outi Paloposki: Varmaan voi sanoa, että aina on kieliä, joista ei välttämättä ole yhtään kääntäjää. Välikielisiä käännöksiä on kyllä edelleen aina silloin tällöin, eikä sitä pidä pitää itsestään pahana ilmiönä. Sitä kautta me kuitenkin saamme sellaista kirjallisuutta, jota me muuten emme pystyisi lukemaan ollenkaan.
Juha Roiha: Tuntuu, että ainakin populaarikulttuurin puolella englanti on se, joka jyrää ihan valtavalla voimalla niin kirjallisuuden, musiikin, sarjakuvan, ihan minkä tahansa käännöksen puitteissa. Mitä aukkoja jää? Mitä meillä ei käännetä?
Outi Paloposki: Tämä aukkoajatus tulee varmaa siitä, että alun perin, kun Suomessa ei käännetty hirveän paljon mitään, niin aukkoja näytti tietysti olevan hirveän paljon ja ajatus sivistysvaltiosta ja siitä, että sivistyneellä kansakunnalla täytyy olla omistettuna itselleen koko maailman kirjallisuus, niin silloinhan oikeastaan kaikki oli aukkoa. Sen jälkeen on lähdetty tietoisesti tässä reilun sadan, sadan viidenkymmenen vuoden aikana pienentämään näitä aukkoja.
Englantihan on, niin kuin sanoit, todellinen valtakieli, josta suurin osa tälläkin hetkellä käännetään, jos kaunokirjallisuutta ajatellaan. Mutta englanninkielinen alue tietenkin on ensinnäkin aika iso. Se ei ole pelkästään Yhdysvallat, vaan siihen kuuluu Kanadan ja Englannin ja Irlannin lisäksi muita valtioita ja alueita. Yksi viimeaikainen iso, on ollut espanja. Espanjaa kohtaan tunnettu kiinnostus on myös ollut aika kattavaa, samoin saksa ja ranska ovat olleet siellä. Ne ovat olleet mielestäni siellä prosenttiluvuissa kymmenen, viidentoista prosentin hujakoilla aika pitkään. Tästä näkee kyllä jo, mikä englannin ylivalta on, kun se menee siinä kahdeksan yhdeksänkymmenen prosentin hujakoilla. No, ei se voi olla niin paljon, koska silloin mentäisiin jo yli sataan, mutta joka tapauksessa englanti on aivan ylivoimainen.
Se, mitä niille muille jää, tarkoittaa, että meillä esimerkiksi kielialueista ei kovinkaan paljon käännetä, tai jos käännetään niin niitä ei välttämättä myydä, että ne eivät käy kaupaksi, ja se vaikuttaa taas sitten jatkossa käännöksiin monilta pieniltä kieliltä, joilla olisi olemassa paljon hyvää kirjallisuutta.
Mutta haluaisin ehkä pikemminkin sanoa, mistä nyt on käännetty ja mitä kannattaisi varmaan lukea, että saataisiin pidettyä tätä pienten kielten kirjallisuutta yllä. Yksi on viro. Meillä käännetään nyt kuitenkin jonkun verran enemmän virosta kuin aikaisemmin, ja Viro on meidän lähinaapurimme, ja vaikka se on myös lähikieli, niin harva meistä pystyisi sitä viroksi lukemaan. Viron kirjallisuus ainakin on sellainen, mikä toivottavasti saa yhä enemmän jalansijaa vastasuudessa, ja muutkin Itä-Euroopan, entisen Itä-Euroopan maat.
Hannu Riikonen: Minä jatkaisinkin tästä. Kun Virosta mennään eteenpäin, Latvia, Liettua ja sitten koko tuo itäinen Keski-Eurooppa aina sinne Mustallemerelle saakka, niin kyllähän se on aluetta, josta käännetään varsin vähän. Mutta sitten on tietysti Aasiassa paljon kirjallisuuksia, joita on käännetty äärimmäisen vähän, ja Afrikasta löytyisi varmasti vaikka kuinka paljon lisää. Kyseessä eivät ole vain yksittäiset aukot, vaan jopa laajemmat alueet, joita tunnetaan huonosti.
Juha Roiha: Sitten tulee kulttuurillisia ilmiöitä. Jos ajatellaan toisin päin, niin suomalainen kirjallisuus tietyssä määrin hyötyy siitä, että tietty pohjoismainen kirjallisuus menestyi. Dekkaripiireissä luotiin käsite ’Nordic noir’ ja sen varjolla meni Suomestakin maailmalle kaiken näköistä, eli pienet voivat yhdessä vaikuttaa kulttuurillisten ilmiöitten kautta vähän siihen, mitä käännetään ja mitä menee tavallaan virran mukana laajemmillekin markkinoille.
Hannu Riikonen: Näin on, ja ottaisin vielä tähän yhden näkökohdan. Nythän esimerkiksi Suomessa on ruotsin kielen taito vähentynyt, niin vastaavasti joudutaan yhä enemmän ja enemmän näitä kiinnostavia ruotsalaisia dekkareita ja muutakin ruotsinkielistä kirjallisuutta kääntämään suomeksi.
Juha Roiha: Käykö tässä kääntämisessä, jos ajatellaan suomeen päin, että se jää tavallaan pienten kustantamojen kulttuuritehtäväksi kääntää esimerkiksi virolaista tai latvialaista tai afrikkalaista kirjallisuutta? Esimerkiksi nyt, Outi, kun olet siinä, niin turkulainen Sammakkohan on aika hyvin kääntänyt esimerkiksi virolaista kirjallisuutta ja julkaissut Virossa hyvin suosittuja ja populaareja teoksia. Isot kustantamot eivät jostain syystä ole kauhean kiinnostuneita tästä.
Outi Paloposki: Ne ovat aina riskejä isoille kustantamoille. Siellä lasketaan tarkemmin. Toki ne ovat riskejä myös pienkustantamoille. Meillähän on ollut viimeisten parin–kolmenkymmenen vuoden aikana tosi paljon pienkustantamoita, ja osa niistä on lopettanut, osa on siirtynyt isompien omistukseen, mutta ne ovat kyllä tehneet todella merkittävää työtä.
Osittain pienkustantamoitten nousu johtuu myös siitä, että kääntäjät ja suomentajat ovat usein niitä ihmisiä, jotka tietävät, mitä jossain kulttuurissa tapahtuu. Englanninkielisien alueen kanssa se ei ole niin henkilöstä kiinni. Kustantamoissa on vaikka kuinka paljon osaamista ja tietotaitoa ja he saavat selvitetyksi, mitä englanninkielisillä alueilla kustannetaan, ja sieltä tulee niin valtava paine, kirjamessut ja agentuurit ja kaikki tällaiset. Mutta pienkustantamot ovat niitä, ja suomentajat itse ovat niitä, jotka tietävät, mitä kirjoitetaan jossain pienemmissä maissa pienemmillä kielialueilla. Sen takia usein näissä pienkustantamoissa on myös kääntäjiä taustavoimina tai mukava toiminnassa ja johtamassa, perustamassa niitä. Ne ovat olleet erittäin merkittäviä nimenomaan näitten pienten kielialueitten kirjallisuuden ylläpitäjinä Suomessa.
Juha Roiha: Hannu?
Hannu Riikonen: Niin, tämä tosiaan pitää paikkansa, mitä Outi sanoi, ja voisi melkein sanoa, että huomattava osa kaikkein kiinnostavimmasta kirjallisuudesta tulee juuri näiltä pienkustantamoilta. Varsinkin jos ajattelee nimenomaan juuri lyriikan kustantamista, niin, ja kääntämistä, niin valtaosa siitä on varmasti tullut juuri näitten pienten kustantamojen kautta.
Juha Roiha: Voisimme tähän loppuun vielä pohtia sitä, että onko Suomi jotenkin erityisen käännöksistä riippuvainen kulttuuri vai onko tämä peli, jota pelataan joka puolella maailmaa, emmekä me ole mitenkään erityisen poikkeavia?
Hannu Riikonen: No tietysti tähän vaikuttaa se, että Suomi on pieni kielialue ja kuuluu suomalais-ugrilaisiin kieliin, joita nyt on Euroopassa vain viro ja unkari. Kyllähän tämä tietysti on hyvin merkittävä tekijä. Se toisaalta sitten vaikuttaa myöskin siihen, että Suomen kirjallisuuden vienti ulkomaille on hankalaa, koska ei nyt ole kovin paljon eteviä suomen kirjallisuuden kääntäjiä. Ulkomaisille kustantajille on varmasti myös aivan erityinen riski ottaa suomalaista kirjallisuutta.
Outi Paloposki: Minä kyllä ajattelisin tätä riippuvuutta myös siltä kannalta, että ehkä sen voi nähdä rikkautena. Se, että meillä on paljon suomennettua kirjallisuutta ja populaarikulttuuria ja tietokirjallisuutta ja kaikkea muuta, on jollain tapaa rikkaus, jonka jaamme ensinnäkin monen muun kielialueen kanssa. Tällaisessa yhteisessä maailmassa ylipäätään se, että me saamme tietoa ja kirjallisuutta muualta, on asia, josta voi olla ylpeä.
Lisäksi meillä on vielä hirveän paljon edellytyksiä, joiden ansiosta pystymme ehkä paremmin kuin moni muu maa, ei nyt hyötymään, mutta nauttimaan siitä. Meillä on ensinnäkin loistava suomentajakunta, joka on pitkään tehnyt töitä – sekä nykyiset ja entiset suomentajat – suomennetun kirjallisuuden ja suomennetun tietokirjallisuuden hyväksi. Sitten meillä on aivan loistava kirjastolaitos sen lisäksi, että meillä on vielä nyt kuitenkin kohtalaisen hyvä kirjanlevitys- ja kustannusolosuhteet Suomessa.
Mutta kirjastolaitos tekee paljon muutakin kuin lainaa kirjoja. Esimerkiksi Lahden kaupunginkirjastolla on runotietokanta, josta voi hakea maailman runoutta suomennoksina. Siellä kannattaa käydä katsomassa, sieltä löytää todella kaikenlaista, vaikka mitä, ja oletan, että jos sieltä ei jotain löydy suomennosten alalla, niin sinne voi varmaan esittää ehdotuksia. Kirjastot järjestävät myös lukuvinkkauksia ja erilaisia lukupiirejä ja muuta tällaista, joka lisää kiinnostusta suomennoskirjallisuuteen. Senkin takia ajattelisin, että tämä rikkaus on käsissämme tällä hetkellä ehkä enemmän kuin koskaan.
Hannu Riikonen: [epäselvä sana] Jos haluaa positiivisesti ajatella niin tämä Outin ajatus on varmasti aivan erinomainen. Minä vielä ottaisin yhden pienen lisäaspektin tähän, ja se on se, että jos ajatellaan näitä suuria kirja-alueita ja miten klassikoita on siellä käännetty, niin siellähän on klassikoista useita käännöksiä, joita on tehty ehkä vuosisatojen ajan, siis runsaasti uusintakäännöksiä. Me olemme Suomessa oikeastaan vasta hyvin lyhyen ajan päässeet siihen, että merkittävistä teoksista olisi useita käännöksiä, mutta on niitä alkanut nyt tulla.
Juha Roiha: Tähän loppuun voisimme tehdä sellaisen yhteenvedon, että kulttuuri vaikuttaa kieleen ja tekee kielen näkyväksi, ja taas toisaalta kieli tekee kulttuurin näkyväksi. Se on molemminpuolinen vaikutuskanava ja näin olkoon. Sitä kautta kehittyvät kaikki, sitä kautta saamme nautintoa ja sitä kautta myös suomentajat ja kääntäjät eri puolilla maailmaa ovat vastuussa aika paljon isommasta paletista kuin ensi alkuun voisi kuvitella.
Kiitos Outi Paloposki ja Hannu Riikonen.
Hannu Riikonen: Kiitos.
Outi Paloposki: Kiitos.