Käännetään rautalangasta -podcast, 8. jakso: Av-kääntäminen – työtä ja juhlaa?

Haastattelu: Toimittaja Juha Roiha

Puhujat: Englannin kielen ja kääntämisen yliopistonlehtori Minna Ruokonen Itä-Suomen yliopistosta sekä määräaikaisena englannin kääntämisen professorina Turun yliopistossa toimiva Tiina Tuominen

Tuotanto: SKTL:n viestintäasiantuntija Maarit Laitinen ​

​Käsikirjoitus: Sari Hokkanen, Tuija Kinnunen, Maarit Laitinen, Esa Penttilä, Juha Roiha, Minna Ruokonen, Kristiina Taivalkoski-Shilov, Tiina Tuominen ja Gun-Viol Vik

Jaksossa keskustellaan av-kääntämisen konventioista, alan arvostuksesta sekä sen tulevaisuudesta.

[Kesto 34 min 47 s]

Litterointi: 

[tunnusmusiikkia]

Juha Roiha: Av-kääntäminen on sekä työtä että juhlaa. Tästä me keskustelemme tämänkertaisessa podcastin osassa. Av-kääntämisen taito on Suomessa hyvin arvostettua, ja kääntäjät itse myös pitävät työstään, mutta silti kääntäjiä tuntuu olevan liian vähän. Minkälaista työtä se on ja miten se näyttäytyy suomalaisessa ja ehkä myös kansainvälisessä kentässä? Tästä puhumme seuraavan runsaan puolen tunnin ajan. 

Minä olen Juha Roiha ja kanssani keskustelemassa ovat englannin kielen ja kääntämisen yliopistonlehtori Minna Ruokonen Itä-Suomen yliopistosta. Hei, Minna.

Minna Ruokonen: Hei, Juha.

Juha Roiha: Ja Tiina Tuominen, joka toimii määräaikaisena englannin kääntämisen professorina Turun yliopistossa. Tervetuloa sinullekin.

Tiina Tuominen: Kiitos, kiitos.

Juha Roiha: Lähdetään ihan pohjasta liikkeelle. Kun me puhumme av-kääntämisestä, mistä kaikesta me puhumme?

Tiina Tuominen: Av-kääntäminen eli audiovisuaalinen kääntäminen tarkoittaa kaikkea sellaista kääntämistä, johon liittyy auditiivisuutta eli ääntä ja visuaalisuutta eli kuvaa. Usein tämä vielä tarkoittaa sitä, että kyse on elävästä kuvasta eli teksti etenee ajassa, kuten elokuvissa ja tv-ohjelmissa, nettivideoissa, webinaareissa tai videopeleissä. Eli se kenttä on aika laaja, ja myös kääntämisen lajeja on useammanlaisia. Tunnetuimmat varmasti ovat dubbaus eli jälkiäänitys, jota Suomessa käytetään lähinnä lastenohjelmiin, ja tekstityskääntäminen. Tänään keskitymme suurimmaksi osaksi varmaankin tekstityskääntämiseen, koska se on se, jota suomalaiset eniten kohtaavat ja joka meille varmasti on sydäntä lähinnä. 

Minna Ruokonen: Mutta missä vielä av-kääntämistä voi myös kohdata? Esimerkiksi videopelien käännöksissä, oopperassa – oopperaa joskus käännetään, tekstitetään. Sille on ihan oma nimityksensäkin. Eli näitä on muitakin.

Juha Roiha: Sinä olet, Minna, tutkinut kääntäjien ammatillista asemaa ja statusta Suomen konteksteissa. Heitin tuossa alkuun, että Suomessa av-kääntäjät ovat hyvin arvostettuja. Ovatko he?

Minna Ruokonen: Sanotaanko, että osittain kyllä ja osittain ei. Se riippuu tietysti siitä, mistä puhutaan, kun puhutaan ammatin arvostuksesta. Sillä usein tarkoitetaan isompaa yhteiskunnallista asemaa ja arvostusta, ja tätä on tietääkseni tutkinut, tai teettänyt ammatinarvostuskyselyitä Suomessa, Suomen Kuvalehti. Niissä kääntäjät ja tulkit – av-kääntäjiä ei ole erikseen eritelty – sijoittuvat selvästi puolenvälin yläpuolelle, eli sillä tavalla voi sanoa, että ainakin jonkin verran arvostetaan. Kääntäjät itse kokevat erilaisissa kyselyissä, kun on selvitetty, että heidän ammattinsa arvostus on keskitasoa tai hieman sen alapuolella. Tästä on tutkimusta eri maista, ja tulokset ovat aika yhteneväisiä.

Mutta toisaalta samaan aikaan, kun kyselyitä on tehty, niin kääntäjät kokevat, että alan lähipiirin – työnantajien ja toimeksiantajien, joiden kanssa he ovat tekemisissä – kautta tulee arvostusta paljon. He kokevat myös, että sitä kautta työn jälkeen luotetaan paljon, eli sieltä arvostuksen kokemus on vahvempi. 

Tavallisten ihmisten käsityksiä siitä, kuinka paljon av-kääntämistä arvostetaan, on tietääkseni tutkinut vain Mari Kortelainen Helsingin yliopistoon tekemässään pro gradu -tutkielmassa vuodelta 2020. Hän jakoi Facebookin Käännöskukkaset-ryhmässä kyselyä tästä aiheesta ja sai 140 vastausta. Siinä tuli vahvasti esille, että vastaajat arvostivat tekstittäjiä erittäin paljon ja pitivät näiden työtä erittäin tärkeänä. Toki ehkä tähän kyselyyn valikoitui sellaisia vastaajia, jotka olivat jo kiinnostuneita tästä aiheesta ja senkin takia kokivat, että tämä on tärkeää. Mutta siinä se tuli esille. Vastaajat myös kokivat, että tekstittäjillä on työssään melko paljon vastuuta. Vastuullinen ja tärkeä tehtävä, näin se koettiin.

Tiina Tuominen: Tämä on tietysti kiinnostava juttu, kun tuntuu näin arkielämässä, että tekstityskäännöksistä puhuttaessa aiheet ovat usein näitä käännöskukkasia. Joku on bongannut sieltä virheen, joku asia kuulostaa hassulta tai itsestä tuntuu, että nyt meni pieleen, että se oli virhe. Näin julkisessa keskustelussa, tai jos esimerkiksi itse puhuu työstään tuttavien kanssa, niin tuntuu, että virheet korostuvat aika paljon. On mielenkiintoinen havainto, että tositilanteessa, kun ohjelmia katsellaan, kuitenkin arvostusta ja luottamusta löytyy, ja tekstitysten hyödyntäminen on normaali osa elämää. 

Minä olen itse tehnyt vastaanottotutkimusta ja tutkinut tekstitettyjen ohjelmien yleisöjä, ja siellä on samantyyppistä. Tulee vähän kuin huomaamatta luottaneeksi tekstitykseen ja uskoneeksi, että sen kautta saa siitä ohjelmasta tarvittavan informaation ja sitä ohjelmaa pystyy hyvin seuraamaan.

Juha Roiha: Luottamus on varmasti juuri se tekijä. Teksti on ikään kuin näkymätöntä niin kauan, ja me omaksumme sitä, kunnes joku menee pieleen. Nyt me ymmärrämme englantia, tai suomalaiset yleisimmin osaavat sitä, niin siellä on esimerkiksi joku sana, joku termi, käännetty väärin, ja se sattuu vielä olemaan semmoinen termi, jonka suurin osa ihmisistä tietää. Sitten luottamus putoaa, ja sanotaan, että: “Tämä ei ollutkaan hyvä käännös.”

Minna Ruokonen: Toki tässä on juuri se ongelma, että tällaisia yksittäisiä sanoja ja ilmauksia on helppo bongata ja sanoa, että: “Tätä ei nyt ole käännetty niin sanotusti oikein.” Mutta siinä maallikko ei välttämättä aina osaa ottaa huomioon, mitä kaikkea av-kääntäjä joutuu miettimään. Siinä täytyy ottaa huomioon se, miten paljon tekstille on tilaa ruudulla ja kuinka kauan se voi olla näkyvissä, jotta lukija tai katsoja ehtii sen lukea, mitä kuvassa tapahtuu, millainen tyyli ohjelmassa on, kuinka paljon muuta informaatiota [siinä on]… Tiina osaa itseasiassa selittää paremmin.

Tiina Tuominen: Tuo oli aika hyvä. Lisäisin vielä sen, että puheen kuunteleminen on eri asia kuin kirjallisen tekstin lukeminen. Kun puhuttu, vaikkapa englannin kieli, muunnetaan kirjoitettuun muotoon, niin silloin sitä joutuu väistämättä vähän muokkaamaan. Esimerkiksi epäröinnit ja toistot sieltä poistuu ja sellaiset puheen piirteet, jotka olisivat aika vaikeita lukea. Siinä nopeassa ja armottomassa ohjelman tahdissa pitää pystyä omaksumaan se sisältö, joka siinä tekstityksessä ruudulla näkyy. Silloin sitä on pakko muokata luettavampaan muotoon, ja silloin siitä saattavat häipyä jotkut sellaiset puhekielen piirteet, joihin ihmiset helposti kiinnittävät huomiota. Tietenkin se tarkoittaa myös sitä, että tiivistetään, ja silloin joku sana, jonka sieltä puheesta bongaa, ei sitten olekaan siinä ruudulla. Tekniset ja kirjallisen ilmaisumuodon rajoitukset asettavat haasteita kääntämiselle.

Juha Roiha: Väännetään nyt vielä nimensä mukaisesti rautalangasta tämä asia: mitä haasteita siinä kääntämisessä on? Jos ajatellaan, että on kuva, joka menee tuossa koko ajan ja sitten ihminen puhuu siinä ja sinun pitää saada puhe menemään siihen tekstiin, niin silloin pitää katsoa myös juuri nuo asiat, mitkä äsken tulivat puheeksi. Teksti tavallaan koko ajan seuraa puhetta, mutta se ei voi olla sekunnintarkkaa, mutta sen pitää kertoa sisältö. Sitten siinä on määrätty määrä rivejä, ruudulla ei voi olla kymmentä riviä.

Tiina Tuominen: Juuri näin, ja yhdelle riville mahtuu määrätty määrä merkkejä eikä niitä saa mistään varastettua enempää, vaikka olisi kuinka hieno käännös mielessä. Jos käännös ei mahdu siihen 37 tai 40 merkkiin, tai mikä nyt sattuu milläkin toimijalla olemaan käytössä, niin sitten pitää valita jokin muu vähemmän hyvä käännös. Se on se armoton raja, joka tulee rivimäärästä ja merkkimäärästä.

Haluatko, että vedän ihan alusta loppuun prosessinkuvauksen siitä, miten tekstityskäännös tehdään?

Minna Ruokonen: [Naurua]

Tiina Tuominen: Ihan sillä lailla nopeasti?

Juha Roiha: Ihan sillä lailla nopeasti voit hyvin vetää.

Tiina Tuominen: Periaatteessa kääntämisen lajina siinä on tietysti samat kysymyksenasettelut ja haasteet kuin muussakin kääntämisessä. Pitää miettiä, miten tämä ilmaistaan sujuvasti suomen kielellä ja miten kaikki asiat, esimerkiksi jotkut kulttuuriset viittaukset, muokataan kohdekielelle, jossa ei samoja asioita tunneta. Nämä tällaiset peruskääntämisen haasteet siinä on, mutta sen lisäksi siinä on tosiaan se audiovisuaalinen ympäristö ja se aika sekä se, että puhuttua muutetaan kirjoitetuksi. 

Kun meillä on video, joka pitää kääntää tekstitysmuotoon, niin käännökselle pitää luoda ajastus, eli pitää seurata ohjelman ja puheen rytmiä sekä sitä, että teksti tulee ruutuun, kun puhekin tulee, ja lähtee sitten sopivassa taukokohdassa pois ruudulta. Teksti ei saa viipyä ruudulla kohtuuttoman pitkään mutta ei myöskään kohtuuttoman lyhyttä aikaa, jotta se olisi sellaisen luettavan ajan ruudulla. Pitää noudattaa puheen rytmiä, mutta myös lukemisen rytmiä, sekä mielellään myös kuvan rytmiä, jotta se sujuvasti näyttäisi visuaalisesti osalta kuvaa. 

Teksti pitää myös jaotella luonteviin kokonaisuuksiin, jotta yksi kerrallaan ruudulla näkyvä teksti eli repliikki olisi nopeasti omaksuttavissa, ja sitten voisi sujuvasti siirtyä seuraavaan repliikkiin ja lukea sen ja muistaa, mitä edellisessä on sanottu, ja muodostaa niistä kokonaisuuden. Lisäksi on tosiaan nämä tilarajoitukset, jotka pitää koko ajan ottaa huomioon.

Lisäksi on erilaisia äänessä kuuluvia elementtejä. Jos esimerkiksi puhe kuuluu kaiuttimesta tai seinän takaa, niin se pitää kursivoida. On tällaisia erilaisia tapoja osoittaa erilaisia piirteitä siitä puheesta, jotka siinä kirjoitetussa muodossa halutaan myös ilmaista, jotta tiedetään, missä mennään ja pystytään seuraamaan ohjelmaa. 

Lisäksi on myös osoitettava, kuka milloinkin puhuu, eli näytettävä, missä kohdassa puhuja vaihtuu ja varmistettava, että ajastus on niin synkroniassa puhujavaihdon kanssa, että katsoja aina tietää, kenen vuorosana mikäkin on.

Nämä varmasti olivat pääpiirteet. Onko Minnalla lisättävää?

Minna Ruokonen: [Naurua] En usko, että pystyn… Tuo oli varsin tyhjentävästi ja tiiviisti [kerrottu].

Mutta ehkä siitä voisi jatkaa, että katsojallehan tästä kaikesta, siis maallikolle, hahmottuu lopulta todella vähän. Se on ehkä lähinnä juuri se kielellinen puoli siinä[, mikä heille hahmottuu].

Jos jatketaan tuosta laatukysymyksestä, niin samalla tavalla siitä laadusta näkyy katsojalle vain se käännöksen laatu, mitä hän sitten arvioi niistä omista lähtökohdistaan ja omista mieltymyksistään käsin.

Kristiina Abdallah, joka on tutkinut av-kääntämistä ja av-kääntämisen työoloja, on todennut, että tässä pitäisi lisäksi ottaa huomioon kaksi muuta laatutekijää, -määritelmää tai -ulottuvuutta: käännösprosessin laatu ja yhteiskunnallinen laatu. Näitä ei ehkä kannata tässä lähteä hirveästi erittelemään, mutta nämä käännösprosessin laatu ja yhteiskunnallinen laatu ovat niitä isompia tekijöitä siellä taustalla, ja jos niissä on ongelmia, niin se näkyy kyllä myös käännöksen laadussa. 

Esimerkiksi, jos käännöksen tekemiseen ei anneta riittävästi aikaa, jos kääntäjä ei pysty vaikuttamaan ajastukseen tai repliikkijakoon, jos se tulee valmiina tällaisena templaattina käännöstoimistolta tai toimeksiantajalta, jos kääntäjällä olisi kysymyksiä, mutta niihin ei vastata, tai jos kääntäjälle ei pahimmillaan edes toimiteta varsinaista kunnollista videokuvaa, vaan jonkinlainen sumennettu [versio], koska pelätään piratismia. Kaikki tämä voi aiheuttaa sellaisia ongelmia, että kääntäjä joutuu tekemään vähemmän kuin optimaalisia ratkaisuja, ja katsoja pääsee ihmettelemään, että: ”Mites tää nyt näin [meni]?” 

Tiina Tuominen: Tähän voisi vielä ehkä lisätä sen, että sitten on myös niin, että nimenomaan tekstityskäännösten laadusta on helpompi keskustella kuin monien muiden käännösten laadusta, koska siinä on koko ajan se vertailukohta läsnä. Ne ovat usein englannista käännettyjä, ja englantia nyt enemmän tai vähemmän tosi monet suomalaiset katsojat ymmärtävät. Ja mikä tärkeintä, se englanninkielinen puhe on koko ajan rinnalla läsnä sen suomennoksen kanssa, toisin kuin jos luetaan vaikka suomennettua kaunokirjallista teosta, niin harvemmin se normaali lukukokemus on se, että siinä olisi rinnalla se englanninkielinen tai muu lähtökielinen teos, jota vertaillaan käännökseen.

Kun ne koko ajan soljuvat yhtä aikaa tajuntaan, se englanninkielinen puhe ja sen käännös, niin siinä pääsee tekemään vertailua ja huomaa helposti hyvin pieniäkin muutoksia, joita siinä käännöksessä on tapahtunut. Ne saatetaan tulkita virheiksi, vaikka ne eivät oikeastaan sitä olisikaan, vaan ne olisivatkin kääntäjän ratkaisuja, jotka on tehty, kun ruutuun ei mahdu enempää ja koska kääntäminen on luonteeltaan vähän sellaista toimittavaa. Käännöksissä ylipäänsä tehdään usein sellaisia luovia ratkaisuja, jotka näyttävät siltä, että käännös ei ole aivan sanatarkka, mutta muussa kääntämisessä sitä ei ole mahdollista havaita samalla tavalla kuin sen havaitsee tekstityksen kanssa, niin siellä pääsee keskustelemaan siitä, oliko tämä [käännös] hyvä vai huono.

Minna Ruokonen: Sitten on tietysti useita mahdollisia ratkaisuita, hyvinkin erilaisia, jotka voivat toimia. Katsojalle tietysti näyttäytyy vain se yksi ratkaisu, joka siinä tekstityksessä on, ja sitten ehkä hänelle tulee mieleen toinen, ja ehkä ne molemmat voisivat toimia.

Tiina Tuominen: Kyllä, ja voi olla eri asioita, joita sitten halutaan korostaa, tai on pakko tehdä ratkaisu, mitä siinä ohjelmassa korostetaan. Jos kuusi ihmistä puhuu yhtä aikaa ja vain kahden vuorosana mahtuu ruudulle, niin silloin neljä niistä jää taustahälyksi, niin se, minkä valitsee etualalle ja minkä taustahälyksi, niin siitä voi tehdä hyvin monenlaisia ratkaisuja ja niistä voidaan olla eri mieltä.

Juha Roiha: Mitä sitten, jos hypätään katsojan, sen, joka seuraa tekstitystä ja kuuntelee samalla alkuperäistä puhetta sekä katsoo kuvaa, hänen nahkoihinsa, ja mietitään sitä, että me suomalaiset olemme varmasti pienenä kielialueena tottuneet siihen, että meille tulevat ulkomaalaiset jutut on tekstitettyjä eikä dubattuja. Muistan kuulleeni sellaisia määritelmiä, että me suomalaiset siedämme, niin sanotusti, tekstitystä. Se ei aiheuta meille ylimääräistä stressiä, me emme ahdistu siitä, että ruudussa on tekstiä, jota meidän pitää samalla seurata, vaan me tavallaan multitaskaamme kahden aistin välillä. Mutta tämä on joillekin kansakunnille, jotka ovat tottuneet nimenomaan saamaan kaikki tavaransa juuri omalla kielellään, hyvinkin stressaavaa.

Tiina Tuominen: Kyllä, sehän on hyvin voimakkaasti tottumiskysymys, ja minä ainakin omasta lapsuudestani muistan, miten mahtavaa oli, kun yhtäkkiä osasikin lukea tekstityksiä ja ehti lukea ne siinä ajassa. Se oli hirveän innostava ja positiivinen elämys, ja kun siihen on siitä asti tottunut, ei sitä pidä mitenkään erikoisena, vaan pikemminkin se on mukava tuki ohjelmaa katsoessa. On kiva, että informaatio tulee paria reittiä. Jos [esimerkiksi] jotain ei kuule, vaikka ymmärtäisi kuinka hyvin sen puheen, niin sitten siinä on aina se toinen vaihtoehto, josta voi ottaa tukea.

Omassa tutkimuksessani olen myös huomannut tämän, että ihmiset keskustelevat siitä, että: “Mistä sä sait tiedon siitä, mitä tässä kohtauksessa tapahtui?” ”Mä luulen, että mä vähän enemmän luin sitä tekstitystä, mutta sitten kun siellä oli joku outo juttu, niin sitten mä kuuntelin vähän enemmän sitä puhetta.” Tai sitten toisin päin. Ihmisille muodostuu juuri tällainen multitaskaustyyli, jossa informaatiota otetaan sieltä, missä se on helpommin saatavissa. Jos on tarpeen, niin vertaillaan niitä kahta, ja sillä tavalla löydetään oma katselutekniikka. 

On tietysti eri juttu, jos katsoo ohjelmaa, jonka lähtökieltä ei ymmärrä, koska silloin on tietysti enemmän kiinni siinä tekstityksessä. Mutta luulen, että siitä huolimatta tällainen eliniän mittainen tottumus tekstityksiin auttaa siinäkin, että sitten lukeminen on helpompaa. 

Kun taas jos puhuu vaikka englanninkielisen maailman ihmisten kanssa, niin saattaa tulla kommentteja, että en jaksa lukea elokuvaa, tai että se vaatii enemmän ponnistelua, ja jos omaksi ilokseni tai rentoutuakseni katson jotakin, niin haluan katsoa omalla kielelläni enkä tekstitettyä. Minulle ainakaan suomalaisena ei sellainen ajatus hirveän helposti tule mieleen, vaan rentoudun oikein hyvin siten, että katson tekstitettyä ohjelmaa.

Minna Ruokonen: Itse olen niin tottunut lukemaan tekstejä ja tekstityksiä, että minusta oli aivan mahtava uudistus tämä, kun rupesi olemaan ohjelmatekstityksiä, eli että esimerkiksi suomenkieliset ohjelmat on tekstitetty suomeksi ja sen saa ruutuun. Se lisäsi katselumukavuutta huomattavasti.

Tiina Tuominen: Minäkin aika usein niitä käytän ihan vain sen vuoksi, että on henkisesti kiva, että on tekstitykset ruudulla. Suomenkielisissäkin ohjelmissa niitä käytän. Terveisiä vain kaikille ohjelmatekstittäjille, jotka tekevät tärkeää työtä.

Juha Roiha: Miten sitten, kun av-kääntäminen on arvostettua ja se on selvästi myös sellaista hommaa, missä joutuu tekemään ihan määrättömästi töitä paitsi tilan, ratkaisujen, kielen, kaiken kanssa, niin miksi av-kääntämisen osaajista on tällä hetkellä pulaa? Onko kysymys siitä, ettei siitä saa tarpeeksi rahaa, vai… Niin kuin yleensä aina tällaisissa jutuissa, se raha tulee jossain vastaan.

Tiina Tuominen: Joo.

Juha Roiha: Onko se aliarvostettua työnantajien kanssa?

Tiina Tuominen: Juuri siitä on kysymys. 

Juha Roiha: [Naurahdus]

Tiina Tuominen: Voin kyllä laajentaa tätä vastausta vähän.

Juha Roiha: Joo, avaa vähän.

Tiina Tuominen: Osittain kyse on varmasti siitä, että työn määrä on lisääntynyt ihan valtavasti. On tullut esimerkiksi uusia suoratoistopalveluja ja muita erilaisia kanavia, joita pitkin audiovisuaalista materiaalia meille tulee. Sen lisäksi jotkut asiat, jotka on ennen ilmaistu tekstimuodossa, vaikkapa jotkut ohjeet tai EU:n tuottama sisältö, niin niitäkin alkaa olla audiovisuaalisessa muodossa, jolloin tavaraa on valtavasti, ja [ne ovat] hirveän erilaisia ja eri kanavia pitkin tulevia. Tekijöitä tarvittaisiin paljon ja nopeasti, ja on vaikea löytää riittävästi tekijöitä siinä tahdissa, kun tavaraa tulee.

Mutta totta on myös se, että Suomessa, ja varmasti maailmallakin, on paljon osaavia ja päteviä ihmisiä tekemään av-käännöksiä, jotka kuitenkaan eivät siellä alalla ole. Monet varmasti haluaisivat tehdä niitä töitä, mutta ovat kokeneet sen turhauttavaksi tai mahdottomaksi siksi, että palkkiot ovat heikkoja ja ne ovat pitkän aikaa menneet enemmän alaspäin kuin ylöspäin, mutta ei tietenkään kaikilla toimijoilla. Siinä on kovasti vaihtelua, mutta on ikäviä esimerkkejä huonosta palkkiokehityksestä.

Työolot muuten ovat epävarmoja, ja tieto ei kulje. Kuten esimerkiksi Minna mainitsi sen, että tulee joku tummennettu videontekele, josta ei näe, mitä on kääntämässä. [On myös] kiire ja se, että työn reunaehdot ovat niin tiukat, että kääntäjä ei voi riittävästi hyödyntää omaa osaamistaan ja asiantuntemustaan. Jos hän esimerkiksi tietäisi varsin hyvin, miten suomalaiselle pitäisi suomenkielinen tekstitys ajastaa, jotta se toimisi hyvin, mutta jostain maailmalta tuleekin kansainvälinen tekstityspohja, jota ei saa muuttaa ollenkaan, niin lopputulos kärsii jo siitä. Vaikka tekijä olisi kuinka taitava, hän ei pysty tekemään oman näkemyksensä mukaista lopputulosta.

Minna Ruokonen: Joo.

Tiina Tuominen: Sitten on erilaisia haasteita siinä, että yritetään hyödyntää konekääntämistä tavoilla, jotka eivät ihan vielä ole mielekkäitä tai eivät tuota riittävän laadukasta lopputulosta. Kääntäjälle sanotaan, että tässä sinulle konekäännös, ja palkkiot muuten laskevat nyt 30 prosenttia, koska sinulla on nyt tämä työtä nopeuttava apuväline, vaikka se oikeasti ei työtä nopeuttaisikaan. 

Työssä on monenlaisia vaikeuksia, jotka aiheuttavat turhautumista. Tuntuu siltä, että kääntäjien ääntä ei välttämättä kuulla siinä, miten tätä työtä parhaiten pitäisi tehdä. Mielestäni ei ole mikään ihme, jos ihmiset turhautuvat ja lähtevät alalta.

Joskus mietin myös sitä, kohtaavatko tekijät ja työ, vai etsivätkö kansainväliset toimistot, jotka nopeasti tarvitsevat jonkun kääntämään jotakin suomeksi, tekijöitä oikeasta paikasta. Pyydetäänkö ammatti-av-kääntäjiä töihin, vai etsitäänkö ennemmin hätäisesti jostain, vaikka kielenopiskelijoiden sähköpostilistalta, tekijöitä, jotka eivät ole ikinä aikaisemmin av-käännöksiä tehneet ja jotka eivät ole siihen saaneet perehdytystä, jolloin alku voi siksi olla haastavaa? 

Monenlaisia ongelmia kentällä on, ja vaikka alalla on paljon hyviä tekijöitä, niin paljon on myös hyviä tekijöitä alan ulkopuolella.

Minna Ruokonen: Jos maksetaan kohtuullisia palkkioita, ja tarjotaan sellaiset kohtuulliset työehdot, joissa kääntäjä pystyy tekemään työtään sillä tavalla kuin hänen asiantuntemuksensa perusteella tulisi pystyä, niin uskon, että kyllä tekijöitä useimmiten löytyy, ellei [kyseessä] ole joku todella harvinainen kieli tai jotain muuta. 

Mutta tosiaan, mainitsin tuossa aikaisemmin Kristiina Abdallahin, joka oli puhunut tästä sosiaalisesta laadusta ja prosessin laadusta. Hän otti juuri av-kääntämiseen liittyen [esille] tällaisen käsitteen kuin eettinen stressi, eli juuri se, kun kokee, että ei voi… Kun tietää, että pitäisi pystyä parempaan ja haluaisi palvella katsojaa ja alkuperäisien ohjelman tuottajaa, käsikirjoittajaa, ohjaajaa ja näyttelijöitä, mutta ei pysty, koska työolot eivät sitä salli. Ilman muuta se turhauttaa, ja Abdallahin pitkittäishaastatteluissa olikin useampi, jotka olivat päätyneet vaihtamaan alaa. Uskon, että tällaiset kyllä näkyvät. 

Samaan aikaan on mielestäni hyvä korostaa sitä, että av-alalla on myös monia toimijoita, jotka pyrkivät parantamaan tilannetta ja tekevät paljon työtä sen eteen ja tekevät yhteistyötä. 

Tiina Tuominen: Joo, ilman muuta on tärkeä muistaa, että on myös hyviä toimijoita ja paikkoja, joissa av-kääntäjät pääsevät loistamaan. Joillain kulmilla tätä alaa on ollut myös nähtävissä, ainakin minun mielestäni, pieniä merkkejä siitä, että joku on ehkä oikeasti ruvennut miettimään, mistäköhän se tosiaan johtuu, että ei saada riittävästi rekrytoitua hyvää väkeä, että pitäisiköhän meidän toimia jotenkin toisin.

Mutta juuri tuo, mistä Minna mainitsi, tuo Kristiina Abdallahin tutkimus, että ihmiset lähtevät alalta, on mielestäni hyvä esimerkki siitä, että tuntuu, että alaan ei pysty vaikuttamaan sisältä päin riittävästi. Oma ääni ei pääse kuuluviin, kääntäjä ei voi ehdottaa parannuksia. Ainoa ratkaisu, jonka kääntäjä voi tehdä, on se henkilökohtainen ratkaisu, että menee muihin töihin.

Juha Roiha: Tästä tullaan eettisen stressin ja laadun kautta siihen, miten myös av-kääntäminen voisi olla ja on taidetta. Kirjallisuuden kääntämisen puolella tästä on puhuttu aika paljon. Jotkut ovat väittäneen av-kääntämisen olevan lyhentämisen taidetta, eli sitä että osataan tiivistää jokin asia jostain isosta kielestä, jostain isosta kokonaisuudesta sellaiseksi, että se ymmärretään. Mutta onhan sekin taidetta. 

Mutta voiko olla toisenlaistakin taidetta, esimerkiksi runojen av-kääntäminen, laulunsanojen av-kääntäminen tai vastaavat? Miten te näette tämän asian?

Tiina Tuominen: Kumpi aloittaa?

[Naurua]

Juha Roiha: Kumpi uskaltaa aloittaa?

[Naurua]

Minna Ruokonen: No siis varmastikin ilman muuta on tällaisia tilanteita, että joutuu vielä tavallista enemmän käyttämään luovuutta. Voisi ajatella, että juuri esimerkiksi laulujen käännökset, jos ei lähdetä siitä, että vain jotenkin välitetään laulun sisältö, vaan jos käännökseen halutaan riimejä ja rytmejä ja ehkä jopa sitä, että katsoja voisi laulaa mukana, niin totta kai se vaatii aivan eri lailla erilaisten tekijöiden yhteensovittamista.

Tiina Tuominen: Joo, ja minun mielestäni kiinnostava ja palkitsevakin seikka av-kääntämisessä työnä on se, miten rikas ja monipuolinen on se aineisto, mitä käännetään. Harvat kääntäjät erikoistuvat esimerkiksi yksinomaan johonkin yksittäiseen genreen, vaan käännetään dokumentteja laidasta laitaan. Tulee poliisisarjaa, lakisarjaa, sairaalasarjaa, tosi-tv:tä ja ties mitä sitten tuleekin. Ja sitten on tietysti näitä tällaisia niin kuin musiikkiohjelmia tai jonkin Shakespeare-elokuvan käännös, jossa puhutaan ihan sillä alkuperäisellä Shakespearen kielellä tai…

Juha Roiha: Oopperan librettoja.

Tiina Tuominen: Juuri näin, tai sitten jonkin alansa asiantuntijan syvähaastattelu, jossa mennään ihan perusteisiin. 

Itse muistan omalla av-kääntäjän urallani, että juuri peräkkäisinä päivinä saattoi olla ensin dokumentti haista, sitten saattoi olla arkeologiaohjelma ja sitten saattoi olla ohjelma, jossa korjataan autoja. Näistä autojenkorjausohjelma oli kyllä se kaikkein pelottavin, koska siellä saattoi olla sellaisia teknisiä termejä, joita en tunne, ja sitten vielä ammattislangia, jota en tunne sitäkään vähää, ja sitten pitäisi se ammattislangi vielä osata tuottaa suomen kielellä.

Kaikissa näissä erikoisaloissa on omat haasteensa, ja sitten voi vielä olla niin, että jos pahaa-aavistamattomasti kääntää vaikkapa jotakin poliisisarjaa, niin siellä saattaa yhtäkkiä olla viiden sekunnin vuorosana joltakin sivuhenkilöltä, joka puhuu vaikka helikopterien teknologiasta, ja siihen menee pari tuntia, että sen selvittää.

Siellä on aihepiireihin ja niiden moninaisuuteen liittyviä haasteita, jotka usein vaativat luovaa ongelmanratkaisua ja sen miettimistä, että miten minä nyt saan tämän puolentoista rivin mittaisen teknisen termin mahtumaan ruudulle. Työssä on monipuolisuuteen liittyvää haastetta ja siihen haasteeseen on vastattava erilaisin luovin keinoin niissä puitteissa, jotka on käytettävissä. Työ on hyvin monella tavalla luovaa.

Kun haastattelin av-kääntäjiä, useampi ihminen puhui siitä toimittavana kääntämisenä. Lähtöpuheen virkettä ei voi sellaisenaan toistaa eikä sanoja kääntää sanasta sanaan. Käännös on mietittävä ytimekkääseen muotoon, joka on toisaalta helposti luettavaa ja toisaalta elävää kieltä, joka tuntuu katsojasta siltä, että hän lukee ihmisen puhetta, ja sopii ohjelman henkeen monin tavoin. 

Mielestäni työ vaatii monipuolista luovuutta, kielten tajua sekä kulttuurin ymmärrystä ja tulkinnan taitoa, jotta kaikki sivuhuomautuksetkin voi hahmottaa ja niiden merkityksen ymmärtää. Kyllä olisin sitä mieltä, että av-kääntämistä saa ihan rauhassa kutsua taiteeksi.

Juha Roiha: Tämähän tekee tavallaan myös tulevaisuuden kirkkaaksi ja valoisaksi. Tiina Tuominen ja Minna Ruokonen, jos tähän loppuun vielä otamme pienen ennustuksen siitä, miten av-kääntäminen tai av-kääntämisen muodot kehittyvät. Jos me käsitämme tämän taiteen roolin hyvinkin vakavasti ja otamme eettisen stressin ja yhteiskunnallisen merkityksen vakavasti, ja jos av-kääntäjiä palkkaavat työnantajat vielä käsittävät sen samalla tavalla omaksi edukseen, että hyvin tekstitetty ohjelma tietysti myy paremmin kuin sellainen, johon on vain koneella lätkitty jotakin, niin av-kääntäjien ei tarvitse pelätä sitä konekäännösjuttua kuin ehkä siinä mielessä, että sillä tosiaan voidaan nipsaista se 30 prosenttia palkkiosta pois, kun konetta on siinä sivussa käytetty, mikä on neuvottelukysymys. Mutta miten te näette tulevaisuuden?

Minna Ruokonen: Todennäköistä on, että volyymit kasvavat edelleen. Tekijöitä tarvitaan edelleen yhä enemmän, ja todennäköisesti ja toivottavasti myös eri kielten osaajia yhä enemmän. Nyt olemme nähneet, että suoratoistopalvelut ovat lisänneet myös kielivalikoimaa. Toivottavasti saadaan lyötyä läpi käsitys siitä, miten paljon kunnollinen tekstitys merkitsee, ja että se on merkittävä osa katsomiskokemusta. 

Tiina Tuominen: Tulevaisuuden ennustaminen on aina vähän vaikea kysymys, mutta minä en uskaltaisi olla aivan kyltymätön optimisti siksi, että alalla on nähty paljon vaikeita aikoja ja kyseessä on globaalit toimijat, joihin ei ole ihan helppo täältä Suomesta käsin vaikuttaa. Mutta siitä huolimatta juuri se, että volyymit kasvavat ja tekijöitä tarvitaan, antaa mielestäni toivoa siitä, että myös näille isoille toimijoille tulee pakottava tarve miettiä, mistä hyviä kääntäjiä saadaan.

Koska tosiaan kielivalikoiman laajeneminen näyttää kiinnostavasti tapahtuvan monella suunnalla ja englanninkielisessä maailmassakin aletaan katsoa enemmän käännettyjä sisältöjä, kuten Squid Game ja mitä näitä nyt on ollutkaan, niin kääntämisen tarve ja näkyvyys kasvavat, jolloin voisi toivoa, että myös huomio kiinnittyy aktiivisemmin sen laatuun ja niihin tekijöihin.

Tietenkin tämä tarkoittaa myös sitä, että mietitään automatisaatiota ja sitä, miten teknisin apuvälinein voitaisiin helpottaa käännösten tuottamista, koska ihmistyövoima ei millään siihen riitä. Toivoa sopii, että siinä rinnalla huomioidaan sitten myös työn vaatima luovuus ja se, miten tärkeänä katsojat pitävät ihmiskääntäjän panosta, ja sillä tavalla voidaan pitää yllä hyviä tekstityksiä, jotka tuovat lisäarvoa itse ohjelmaan.

Kyllä se varmasti vaatii aktiivisuutta monilta toimijoilta, kääntäjiltä itseltään, toivottavasti tuotantoyhtiöiltä, kanavilta ja niiltä, jotka näitä käännettyjä ohjelmia näyttävät ja levittävät, ja kiinnostusta siihen, millainen ohjelman laatu käännettynä on. Jos molemmista suunnista pystyttäisiin lisäämään tietoisuutta, niin kyllä silloin käännöksiä tuottavien käännösfirmojenkin luulisi olevan pakko osallistua siihen keskusteluun. 

Suomessa on ollut hieno, aktiivinen av-kääntäjäyhteisö, joka on pyrkinyt tuomaan työtään näkyville ja osallistumaan julkiseen keskusteluun ja käymään neuvottelua työehdoistaan. Sitä vain toivoo, että siellä toisessa päässä on asiaan avoimesti suhtautuva neuvottelukumppani, jonka kanssa pystytään rakentavasti kehittämään alaa eikä pelkästään pohtimaan sitä, miten tämä työ nyt saataisiin tehtyä mahdollisimman nopeasti, vaan myös sitä, miten saataisiin aikaan mahdollisimman mielenkiintoisia ja oivaltavia tekstityksiä, jotka sitten tukisivat parhaalla mahdollisella tavalla sitä taidetta, viihdettä ja ihmisten elämyksiä.

Juha Roiha: Kiitos, Tiina Tuominen, ja kiitos, Minna Ruokonen. Luottamus on kaiken pohja. Pitäkäämme se, ja pitäkäämme tämä loistava av-kääntäjäkuntamme, joka pitää kielialuettamme kunniassa ja jonka ansioista voimme tutustua muihin kulttuureihin ja kielialueisiin.

Tiina Tuominen: Juuri näin, kiitos.

Minna Ruokonen: Kiitos.